Kummiurheilijat

Vuonna 2020 Hese-kummeina jatkavat aitajuoksija Elmo Lakka sekä kestävyysjuoksija Camilla Richardsson.

Lue lisää uusista kummeista >>

Lukekaa oppilaiden kanssa kummien koululiikuntamuistot. Keskustelkaa yhdessä aiheesta, jaa oppilaille omat koululiikuntamuistosi ja kysele, kuinka oppilaat kokevat tämän hetken koululiikunnan. Pohtikaa yhdessä miten saavutatte parhaat koululiikuntamuistot.

Camilla Richardsson: ”Se palkitaan, kun jaksaa tehdä töitä”
Omaa uraansa Richardsson esittelee nuorille kannustimena. Hän muistuttaa, ettei kannata luovuttaa, vaikka tuloskehitys ja tulokset eivät heti olisi ihan sitä, mitä toivoo.
– Olin itse juniorina aika huono, mutta se palkitaan, kun vaan jaksaa tehdä töitä, Richardsson sanoo.
– Se kannattaa kuitenkin muistaa, että nuorena urheilun pitää olla iloista. Harjoittelu voi olla tavoitteellista, mutta liian tosissaan sitä ei pidä tehdä. Pitää olla aikaa myös kavereille ja kannattaa tehdä myös muita lajeja, Richardsson sanoo.
Richardsson muistuttaa myös, että kehitys ei tule vain harjoittelemalla.
– On tosi tärkeää muistaa syödä riittävästi ja monipuolisesti. Kestävyysjuoksua harrastavat tytöt luulevat helposti, ettei tarvitse syödä niin paljon, kun se on juuri päinvastoin. Pitäisi syödä niin paljon kuin jaksaa. Sillä lailla kehittyy ja pysyy terveenä.

Hese-kummien koululiikuntamuistot: Ampumahiihto hernepusseilla, kirkonrottaa ja purkkipalloa

Ampumahiihtoa hernepussien kanssa ja ulkoilua luonnossa erähenkisen opettajan johdolla. Koululiikunta jätti Hesa-kisan kummeille Elmo Lakalle ja Anniina Kortetmaalle mukavia muistoja.
Kotimaan 110 metrin aitojen kärkihahmoksi kasvanut Lakka viihtyi hyvin koululiikunnan parissa nuoruusvuosinaan Kouvolassa. Hän koki, ettei ollut parhaimmillaan joukkuepeleissä, mutta menestyi, kun liikuttiin lujaa.
– Palloilulajeihin minulla ei ollut lahjoja, mutta pystyin kompensoimaan sitä juoksunopeudella. Olen pienestä tykännyt juosta, mutta pallo ei pysy hanskassa eikä jalassa, Lakka hymyilee.
Liikunnanopettajaksi opiskelevalla aitajuoksijalla on hyvät muistot myös liikunnanopettajistaan.
– Meillä oli hyvät liikunnanopettajat, jotka saivat minut hyvin motivoitumaan kaikkeen liikuntaan, Lakka sanoo.
– Alakoulun liikunnasta jäi mieleen, että pyrittiin olemaan tosi paljon ulkona, jos vaan kelit sallivat. Pelattiin kirkonrottaa, purkkipalloa ja muita pihapelejä, Lakka sanoo.
– Meidän silloinen opettaja oli varsin erähenkinen, joten hän vei meidät usein luontoon liikkumaan.

Kortetmaa: Palkinnoksi pizzalle

Hyvin viihtyi liikuntatunneilla myös Kortetmaa, joka kävi alakoulun Kannuksen Raasakan koulussa ja jatkoi sitten Juhani Vuorisen yläkouluun.
– Koululiikunnassa minusta parasta olivat pallopelit, vaikka itse yksilöurheilua harrastankin, Kortetmaa sanoo.
– Erityisen hyvin mieleen on alakoulusta jäänyt, kun harjoiteltiin ampumahiihtoa niin, että ampumapaikalla meillä oli aseen sijasta hernepussit. Niitä sitten heitettiin ja sieltä tuli sakkokierroksia, jos ei onnistunut.
– Sekin jäi mieleen, kun oltiin vissiin 7-luokalla ja meillä oli luokkien välinen kilpailu, jossa oli eri lajeja, kuten viestinjuoksua ja kuulantyöntöä. Voitettiin se kilpailu ja päästin palkinnoksi pizzalle.

H-hetken kummiurheilijoina ovat olleet myös seiväshyppääjät Minna Nikkanen ja Eemeli Salomäki. Alla heidän tarinansa. 

Seiväshyppääjä Minna Nikkanen: Koululiikuntamuistoja

Liikunta on ollut aina yksi minun lempi kouluaineistani. Olen aina pitänyt eniten oppiaineista, joissa saa toteuttaa itseään. Lajilla ei ollut minulle väliä, vaan sekä joukkue- että yksilölajit olivat mieleeni. Itse asiassa koululiikunnan parhaita puolia oli juuri yksilö-ja joukkuelajien vuorottelu sekä lajien laaja kirjo!

Parhaiten koululiikunnasta mieleeni ovat jääneet koulujen väliset kilpailut niin yleisurheilussa kuin jalkapallossa sekä pesäpallopelit. Pesäpallopeleissä saimme useimmiten koottua hyvin tasaväliset joukkueet, jolloin pelaamien oli hauskinta. Sillä ei ole myöskään mitään väliä tuleeko valituksi ensimmäisten vai viimeisten joukossa, sillä kaikki osallistujat ovat tärkeitä lopputuloksen kannalta. Jalkapallossa olin usein mukana poikavaltaisessa joukkueessa. En ole koskaan ollut hyvä jalkapallossa, mutta nopeudellani pärjäsin muiden mukana.

Yleisurheilukilpailuissa olin omimmillani. Osallistuin useimmiten hyppylajiin sekä viestijuoksuun. Oli aina mahtava juosta viestiä, kun kaikki muut kannustivat kentän laidalla. Ja mikä ehkä parasta näissä koulujenvälisissä kilpailuissa oli se, että tapasi uusia kavereita muista kouluista. Kavereista, joista tuli luokkakavereita seuraavana vuonna yläkoulussa!

Myös minulta löytyi inhokkilajeja, joista en niin paljon pitänyt. Muun muassa uinti viileässä vedessä ei ollut mieleeni, mutta silti olin aina täysillä mukana.

Kävin alakoulun pienessä Someron Ollilan koulussa, jossa totuimme toisinaan liikkumaan välitunneilla lähes koko koulun oppilaiden voimin. Milloin pelasimme mustaa miestä, kävimme pukkitaistoa, hypimme hyppynarua tai twistiä, pelailimme jalkapalloa tai keinuimme. Usein saatoimme sitoa monta hyppynarua peräkkäin, jolloin mahdollisimman moni pystyi osallistumaan hyppelyyn. Narun pyörittäjiä tietenkin vaihtelimme tiheästi.

Tärkeintä on osallistua ja opetella uutta. Kaikkea ei tarvitse valmiiksi osata. Nauttikaa liikkumisesta ja harrastakaa monipuolisesti!”

Seiväshyppääjä Eemeli Salomäki: Koululiikuntamuistoja

Ensimmäisestä luokasta lähtien pidin liikunnasta ja varsinkin liikuntatunneista todella paljon. Odotimme aina luokkakavereiden kanssa sitä, koska oppitunti loppuisi, ja saman tien kellon soidessa ryntäsimme kesäisin kentälle pelaamaan jalkapalloa ja talvisin vuorenvalloitusta ja muita pelejä.

Liikuin paljon myös vapaa-ajallani. Alueella, jossa nuorena asuin, oli paljon samanikäisiä lapsia, joiden kanssa meillä ei oikeastaan ollut muuta tekemistä kuin pelata erilaisia pelejä. Suosikkipelini oli (ja on edelleen) poliisi ja roisto, koska siinä sai juosta niin paljon kuin halusi ja piiloutua poliiseilta tai olla jossain väijymässä roistoja.

En ollut ala-asteikäisenä hyvä liikunnassa ainakaan opettajien numeroiden perusteella. Liikunnannumeroni ala-asteella oli aina 8. Olin sen verran pienikokoisempi kuin muut ikäiseni, etten pärjännyt voimaa vaativissa lajeissa. Tykkäsin kuitenkin aina yrittää, enkä koskaan luovuttanut.

Muistan vielä kuin eilisen päivän, kun olin viidennellä luokalla ja koulujen väliset viestikilpailut olivat tulossa. Minulla oli ollut käsi kipsissä koko kesän, koska putosin puusta ennen koulujen loppua ja käteni meni todella pahasti poikki. Liikuntakielto ulottui koulukohtaisten karsintojen yli, joten en päässyt juoksemaan liikuntatunnilla 60m aikaani, joka olisi vaadittu joukkueeseen pääsyä varten. En siis päässyt joukkueeseen, ja se harmitti minua todella paljon, koska tiesin olevani kouluni viiden nopeimman joukossa. Sain kuitenkin uuden mahdollisuuden, kun vuorossa olivat koulujen väliset maastojuoksukilpailut. Juoksin karsinnoissa sydämeni kyllyydessä ja pääsin kouluni joukkueeseen.

Odotukseni olivat korkealla, kun astelin virallisten kilpailujen lähtöviivalle. Sain hyvän startin ja edelläni oli vain yksi poika. Sitten perässäni juossut isompi poika potkaisi minulta vahingossa tai tahallaan jalat alta ja kaaduin suoraan kipsissä olleen käden päälle ja siitä naamalleni hiekalle. Käsiini, naamaani ja jalkoihini tuli useita haavoja hiekasta. Se sattui valtavasti ja jouduin jättämään kilpailun kesken. Ei riittänyt tunti eikä kaksi itkua sen jälkeen, mutta onneksi selvisin kaatumisesta ilman vakavampia fyysisiä kolhuja. Tämän jälkeen päätin, että en enää ikinä juokse niin hiljaa, että joku voittaisi minut.

Aloitin melkein heti kilpailujen jälkeen yleisurheilun. Pidin alkuun pitkänmatkanjuoksusta ja pärjäsinkin siinä kohtalaisesti. Lajikseni valikoitui kuitenkin seiväshyppy, koska siinä saa lentää korkealla kuin supersankari.

Toivonkin kaikkien lapsien ja nuorien ymmärtävän, että tärkeintä ei ole voitto, vaan se kuinka jaksaa yrittää. Kilpailun voittaja ei välttämättä ole ainoa voittaja, vaan se, joka voittaa itsensä, on aina VOITTAJA!

Jaksa yrittää, usko itseesi ja harjoittele, niin sinustakin voi joskus vielä tulla lajissasi Suomen paras. Ole oman elämäsi supersankari