Paikoillenne, valmiit ja laukaus. Vesa Artman, Aimo Hono ja Pekka Ovaska ovat toistaneet tuon yleisurheilukentät hiljentävän rituaalin pitkälle yli tuhannessa kilpailussa. Suuri yleisö kohtaa valkotakkiset lähettäjät Kalevan kisojen ja GP-kisojen tapaisissa tv-kisoissa, mutta lähettäjän arki on toisaalla.

– Kansainväliset kilpailut tai GP-kilpailut ovat vain jäävuoren huippu. Työ tehdään juniorija piiri- tai aluekilpailuissa, Artman muistuttaa Huippu-Urheilu-Uutisten haastattelussa.

Artman, 66, Ovaska, 70, ja Hono, 74, ovat pitkän uran karkaisemia ammattilaisia ja eläkeläisiä, joille lähettäjän tehtävät tuovat nautintoa, vaikka töitä karttuu vinhaa 20-50 kilpailun vuositahtia.

– Tämä vaan tuntuu kivalta, ja tässä on asioita, jotka tuntee osaavansa. Sieltä se tulee, vaikka olen minä joskus sunnuntai-iltana, kamat märkänä, kilpailun jälkeen miettinyt, että onko tässä oikeasti mitään järkeä, Artman hymyilee.

– Lähettäjien ryhmäkin tuo tähän oman juttunsa. Meillä on hyvät lähettäjät ja hyvä henki.

”Kohta alkaa olla pulaa ihmisistä”

Artman sai ensimmäisen lähettäjäkorttinsa vuonna 1974 ja toimi alkuun lähinnä lähettäjän apulaisena. Ovaska ja Hono ovat lähettäneet juoksijoita liikkeelle 1980-luvulta lähtien, eli triolla on takana hieman yli tai alle 40 vuoden kokemus.

Vaikka kokemus on lähettäjälle etu, lähettäjien koulutuksesta vastaavaa Artmania tulevaisuus huolettaa.

– Lähettäjäkoulutukseen tulee Suomessa vuosittain 10–20 henkilöä ei sen enempää, valitettavasti. Kohta alkaa olla pulaa lähettäjistä, Artman harmittelee.

– Haasteena ovat lähettäjien pitkät päivät. Me tulemme kilpailuun ensimmäisenä ja lähdemme viimeisenä. Tämä on myös aika vastuullinen tehtävä. Lähettäjä ei voi sanoa, että minä tässä harjoittelen. Homma pitää hallita, säännöt täytyy tuntea, ja on osattava tehdä nopeita ratkaisuja ja työskennellä paineen alla.

Kulukorvaukset kuntoon, palkkio harkintaan

Artman näkee, että kulukorvaukset tai palkkiot olisivat yksi tapa houkutella nuoria mukaan.

– Yleisurheilussa olemme varmaan se viimeinen jäänne, joka tekee tätä täysin vapaaehtoisesti. Emme saa kuin kulukorvaukset, jos hyvin käy. Se vaan on niin, että jos tänne halutaan meitä nuorempia, kulukorvausasia täytyy miettiä ja se, että saako tästä jonkunlaisen palkkion, Artman arvioi.

– Samalla tavalla koko toimitsijapolku pitäisi tehdä jollakin tapaa nykyistä houkuttelevammaksi. Se koskee yhtä lailla vaikkapa pituushypyn tuomareita tai vaikka tulos- ja maalikameraihmisiä, jotka ovat usein samat ihmiset kilpailusta toiseen.

Isä sanoi, että voit tulla, jos siltä tuntuu

Haasteista huolimatta Artman itse viihtyy valkotakissa. Urallaan hän on edennyt Kansainvälisen yleisurheiluliiton (WA) lähettäjäpaneeliin, joka on vienyt kansainvälisiin huippukisoihin, kuten MM-kilpailuihin.

Ura alkoi isän, edesmenneen päälähettäjän, Veikko Artmanin vanavedessä, mutta omasta mielenkiinnosta.

– Yleisurheilin pikkupoikana, mutta rikoin polveni ja siirryin uinnin pariin. Minusta tuli keskitason kilpauimari. Kun olisi pitänyt ruveta harjoittelemaan, piti valita, harjoitellaanko oikeasti 7–8 kertaa viikossa tai vähän vähemmän, Artman kertaa.

– Sitten isä otti minut mukaansa kentälle. Hän sanoi, että voit tulla, jos siltä tuntuu. Väkisin minua ei tänne tuotu. Tämä tuntui kivalta hommalta, ja kun sitten vähän pärjäsikin, niin siitä se lähti.

Neuvo MM-finaaliin: ”älä nyt sitten sössi”

Vaikka leijonan osa lähettäjän arjesta on junioreiden, piirien ja alueiden kisoja, Artmanin tähtäin oli alusta pitäen myös kansainvälisissä tehtävissä.

– Omalla urallani kansainvälinen kuvio oli tähtäin jo melko varhain. Euroopan ja Kansainvälisen yleisurheiluliiton lähettäjäpaneelien kautta se on onnistunut. Ne ovat olleet hienoja juttuja, Artman sanoo.

Väkevin muisto ovat edelleen vuoden 2013 MM-kilpailut Moskovassa Lužnikin stadionilla.

– Ne olivat minulle ensimmäiset MM-kilpailut. Muistan, kun kuuntelin Venäjän kansallislaulua ja ihmettelin, että täällä minä nyt sitten olen, Artman kertoo.

– Ammuin silloin miesten 100 metrin juoksut ja taisin ampua naistenkin. Miesten 100 metrin finaalissa olivat kaikki huiput viivalla. Kysyin kilpailun ruotsalaiselta delegaatilta, että onko täällä nyt hyvin yleisöä.

Hän sanoi muistaakseni, että tänne mahtuu 80 000 katsojaa ja tv:ssä on muutama kymmenen miljoonaa katselijaa, joten älä nyt sitten sössi.

”Venäläiset rupesivat murjottamaan minulle”

Moskovassa Artman kohtasi myös arvokisojen kansainvälisen lähettäjän roolin nurjan puolen. Kansainvälisen yleisurheiluliiton (WA) lähettäjäpaneeli määrää MM-kilpailuihin ja olympialaisiin kansainvälisen lähettäjän, joka huolehtii tärkeimmistä lähdöistä. Tarkemmin siitä, kuka minkäkin lajin MM-kilpailuissa ja olympialaisissa lähettää, päättää tekninen delegaatti.

– Venäjällä oli vähän erikoinen fiilis, jota en osannut odottaa. Paikalliset lähettäjät katsoivat, että kuka on tuo suomalainen, joka tulee tänne sähläämään. Koko ajatus kansainvälisestä lähettäjästä ei ollut mennyt venäläisille perille ollenkaan, Artman muistelee.

– Kun menin paikalle, he sanoivat, että sinä voit ampua nuo pitkät matkat. Minä sanoin, että ei, kun minä ammun pikamatkat. He sanoivat, että ammu sitten naisten matkat. Minä totesin, ettei tämä nyt mene näinkään. Sitten tekninen delegaatti tuli sanoi, että tuo Artman ampuu pikamatkat. Venäläiset rupesivat ensin murjottamaan minulle, mutta suostuivat sitten jo toisena päivänä taas puhumaan.

– Yksi venäläisistä, oikein mukava kaveri, sanoi, että Vesa, hän on odottanut näitä MM-kilpailuja viimeiset 30 vuotta, ja hän haluaisi ampua miesten 100 metriä. Arvaa pänniikö, kun sinä tulet tänne ja sanot, ettei tarvitsekaan? Se oli hänelle kova paikka, jonka ymmärrän, kun tämä on meille harrastus, ja me kaikki haluamme huipulle. Sittemmin olimme hänen kanssaan ystäviä.

Mitenkäs ne radat nyt menivätkään?

Artman näkee, että hyväksi lähettäjäksi voi tulla vain lähettämällä. Lähettäjien kehitys perustuukin pitkälle vertaisarviointiin ja kokeneempien opetuksiin, ja kuten elämässä yleensä, matkalle mahtuu myös lipsahduksia.

– Se oli Ruotsi-ottelussa Helsingissä ja pikaviesti. Urheilijat olivat radoilla ja lähtemässä. Kaikki oli mennyt oikein hyvin, ja sitten yleisö rupesi nauramaan. Me lähettäjät, että mitä ihmettä? Sitten katsottiin, että ei hitto, Suomen piti olla radalla viisi ja Ruotsin radalla neljä, ja juoksijat olivat päinvastaisilla radoilla. No radat vaihdettiin, ja kaikilla on kauhean hauskaa, paitsi meillä.

Artmanin mukaan kommellus muistutti, kuinka tärkeää lähettäjälle on keskittyä työhönsä.

– Kun menee hyvin, tulee herpaantumisia. Kun urheilijat menivät radoille, kaikki olettivat, että ne ovat nyt oikein. Kukaan ei viitsinyt katsoa pöytäkirjasta.

”Kyllähän kaveria ennen saa lähteä”

Palloilulajien erotuomareiden tapaan lähettäjä on altis arvostelulle. Artmanin mukaan sitä tulee kuitenkin ”aika kohtuullisesti”.

– Meidän hommastamme voisi sanoa, että kun kukaan ei puhu mitään, kaikki on mennyt hyvin. Isommissa kisoissa se menee niin, että mitä vähemmän ollaan telkkarissa, sen parempi. Silloin kaikki toimii hyvin, Artman sanoo.

– Muutaman kerran on tullut palautetta näistä epätasaisista lähdöistä, mutta sellaista sääntöähän ei ole olemassakaan. Kyllähän kaveria ennen saa lähteä, kunhan ei lähde ennen laukausta. Se on kielletty.

Ovaska hyllyttäisi 0,1 sekunnin säännön

Pekka Ovaskan lähettäjän ura alkoi hieman vajaat 40 vuotta sitten. Sen varrelle on mahtunut useita sääntömuutoksia. Jos Ovaskalla olisi valta, hän tekisi yhden lisää.

– Noita vilpin paljastuslaitteita on ollut jossakin muodossa koko minun urani ajan. Kun tämä 0,1 sekunnin sääntö tuli, urheilijat halusivat, että vilppilaitteet olisivat käytössä. Nyt en enää ole ihan niin varma, ovatko he yhtä innokkaita niihin. 0,1 sekunnin sääntö on sellainen, josta minä haluaisin eroon, Ovaska sanoo.

– Eli lähdetään silloin, kun pyssy paukahtaa, ja jos lähtee ennen sitä, se on vilppi ja piste. Minä en ymmärrä, mistä ne ovat sen 0,1 sekuntia hakeneet. Se, että ihminen ei pystyisi reagoimaan nopeammin kuin 0,1 sekunnissa, ei päde muissakaan lajeissa, Ovaska viittaa uintiin.

Sähköaseella simuloidaan nyt ruutiasetta

Vesa Artman on Ovaskan kanssa samaa mieltä.

– Tästä on keskusteltu pitkään. Tämä asia pitäisi nyt oikeasti ottaa vakavasti, Artman komppaa.

– Nykyinen vilppilähtöraja on aikansa elänyt ja pitäisi muuttaa. Tiedetään, että ihminen pystyy reagoimaan nopeammin kuin 0,1 sekunnissa. Sääntö on luotu ruutiaseaikakaudella ja nyt sitten sähköaseella simuloidaan ruutiasetta, Artman sanoo.

Artman viittaa siihen, että kun lähettäjä ampui ruutiaseella 10–15 metrin päästä sisäradasta, äänellä kesti kauemmin ennen kuin juoksija kuuli sen. Sähköaseen ääni tulee kaiuttimisesta, jota viedään nyt kauemmas urheilijasta, jottei hän reagoisi alle 0,1 sekunnin, eli näin simuloidaan ruutiaseen äänen kulkuaikaa.

– Se tekee meille lisäduunia. Meidän pitää sijoittaa nuo kovaääniset niin, että ne ovat sen 12 metriä urheilijoista, jolloin se kompensoi pistoolilaukauksen, ja ääni tulee kaikille yhtä aikaa.

– Se teettää turhanpäiväistä työtä. Suoralähdöissä se ei ole ongelma, mutta kylläkin kaarrelähdöissä, kun esimerkiksi 400 metrin startissa kuljet mittanauhan kanssa sijoittelemassa kaiuttimia sisäkentälle, niin että ne ovat 12 metrin päässä kunkin urheilijan lähtöviivasta, Ovaska sanoo.

Koko katsomo kiitävän hetken lähettäjän käsissä

Ovaskasta polku lähettäjän tehtäviin alkoi, kun hän tuli vaimonsa Maarit Ovaskan innostamana vapaehtoistyöntekijäksi Helsingin Kisa-Veikkojen joukkoihin Helsinki City Marathonille vuonna 1981.

– En muista ihan tarkkaan, mistä lähettäjän homma lähti, mutta Vesa tai Veikko Artmanilla oli siinä sormensa pelissä. Se tuntui heti omalta hommalta, ja siihen olen jäänyt, Ovaska muistelee.

– Omat onnistumiset ja ennen kaikkea urheilijoiden onnistumiset siinä viehättävät. Kun näkee, että tein oman hommani hyvin, ja urheilija onnistui, sillä menee taas eteenpäin.

Ovaskaa viehättää lähettäjän työn itsenäisyys ja samalla iso vastuu.

– Sinä vastaat kilpailun aikana itse siitä mitä teet. Ja kun vihellät pilliin Olympiastadionilla, jossa on voinut olla jopa 30 000 katsojaa, ja he hiljenevät, niin on se vaan…, Ovaska maistelee tunnetta, kun koko stadion on kiitävän hetken lähettäjän käsissä.

”Ammuin rullan tyhjäksi, mutta kaikki juoksivat maaliin”

Ovaskan pitkän uran varrella ei ole ollut isompia kommelluksia.

– Silloin, kun oltiin vielä täysin ruutiaseilla, minulla oli tapana virittää palautusase valmiiksi. Kantapään kautta tuli opituksi, että se viritys puretaan vasta, kun juoksijat ovat maalissa. Onneksi he eivät silloin ehtineet juosta kuin parikymmentä metriä. Sekin sattui vain kerran. Siitä kyllä oppi. Sen verran nolo tilanne se oli, Ovaska hymyilee.

– Viime syksynä Eltsussa sattui yläkoulujen kisoissa erikoinen tilanne 9-luokkalaisten 100 metrin alkuerissä. Ammuin siellä sähköpyssyllä, ja palautusaseena oli ruutipyssy. Juoksussa tuli vilppilähtö. Minä ammuin ruutiaseella rullan tyhjäksi, mutta kaikki juoksivat maaliin. Onneksi maalikameramies oli hereillä ja otti ajat. Poikien kanssa sovittiin, että kun kerran kaikki juoksivat maaliin, mennään näillä tuloksilla.

Hono nauttii yleisurheilusta valkotakissa ja ilman

Aimo Hono on kolmannen polven Pyhtään Yrityksen seura-aktiiveja ja väkevä yleisurheilun ystävä. Se on yksi syy, joka on pitänyt hänet mukana lähettäjän töissä yli 40 vuoden ajan.

– Yleisurheilu on aina ollut oma laji. Olen käynyt paljon katsomassa esimerkiksi Kalevan kisoja ja SM-viestejä pitkin Suomea, vaikken ole itse ollut toimitsijana, Hono kertoo.

Lähettäjä Honosta tuli, kun pienessä seurassa piti tehdä kaikenlaista. Nykyisin hän toimii myös lähettäjäkouluttajana.

– Olen ollut seuran jäsen ihan pikkupojasta asti. Silloin nuorena piti vähän juoksennella, ja sittemmin olen seurassa tehnyt vähän kaikenlaista. Meillä kaikki ovat isoisää myöten olleet aktiivisia seuraihmisiä.

– Lähettäjäksi minut houkutteli Pentti Mallat. Hän sanoi, että tule minulle kaveriksi. Vähän aikaa siinä meni, ja sitten Pena sanoi, että voitkin ottaa nuo kouluttajan tehtävät, ja se jäi, Hono muistelee.

– Ekat lähetykset olivat näitä kyläkilpailuja, pienten lasten kisoja 1980-luvulla. 1990-luvulla olin jo SM-kilpailuissa. Siitä se on lähtenyt.

”Kun lasten kanssa on vähän jutellut, homma onnistuu”

Hono, Ovaska ja Artman, vaihtavat moodia, kun he lähettävät lasten kisoja. Honon mukaan perusasetelma ei kuitenkaan muutu, oli radalla 8-vuotiaiden tai aikuisten sarja.

– Kaikki kisat ovat samanlaisia, ovatpa ne sitten lasten tai aikuisten kisoja. Lasten kanssa pitää vaan vähän katsoa, millaisia he ovat, mutta vilpillä ei liikkeelle lähdetä, Hono sanoo.

– Etenkin lasten kilpailussa voi aina käyttää vihreää korttia. Jos lapsi ajetaan ulos, hän ei tule toista kertaa. Enemmän niin, että käyt puhuttelemassa. Omalta kohdaltani olen huomannut, että kun lasten kanssa on vähän jutellut, homma onnistuu.

”Ei uskonut minua ja teki protestin, joka ei mennyt läpi”

Honon uran aikana säännöt ovat muuttuneet monella tavalla. Hono näkee, että hyvään suuntaan.

– Ensin pelättiin muutoksia, ja mitä niistä seuraa, mutta minun mielestäni on menty parempaan suuntaan. Turhia vilppejä ei enää oteta, ja lähdöt ovat selkiytyneet, Hono sanoo.

– Se vähän hirvitti, kun tuli tämä, että protestin alla voi juosta. Sen käyttö on kuitenkin ollut hyvin vähäistä. Minä en ole nähnyt kuin yhden tapauksen viime vuonna, ja siinäkin katsomo huusi, että koeta juosta protestin alla.

Mitä palautteeseen tulee, Hono veistelee, että katsomossahan ovat ne parhaat lähettäjät.

– Yksi sellainen homma oli Lahdessa, kun katsomosta isä huusi, ettei ollut vilppi, vaikka reaktioaika oli 0,050. Ei uskonut minua ja teki protestin, joka ei mennyt läpi. Se oli vielä sikälikin hieno tapaus, että katsomossa oli entinen lähettäjä, joka otti kameralla kuvan, jossa näkyi sauhu, ja kuinka kaveri on mennyt metrin eteenpäin, mutta isä ei uskonut vieläkään.

Kaksi askelmaa lähettäjäksi Suomessa

Suomessa yleisurheilun parissa toimii tällä hetkellä noin sata aktiivista lähettäjää.

– Laskussa ovat mukana oman seuransa kisoissa sekä piiri -ja aluemestaruuskisoissa toimivat lähettäjät, jotka ovat käytettävissä useamman kerran kilpailukausien aikana, kertoo Vesa Artman.

Lähettäjän ura on kaksiportainen. Ensimmäinen askel on kakkosluokan kortti. Sen saa, kun käy lähettäjäkurssin, joka pitää sisällään teorian ja käytännön osuuden sekä näytön. Jos sitten toimii minimissään kaksi vuotta aktiivisesti, voi osallistua kurssille, jonka jälkeen saa ykkösluokan kortin.

Kakkosluokan kortilla voi lähettää seurojen kisoissa sekä piirin ja alueen mestaruuskisoissa ja matalamman tason kansallisissa kisoissa. Ykkösluokan kortilla voi toimia esimerkiksi SM -ja GP-kisoissa.

EA:n lähettäjäpaneelissa ei suomalaisia

Pääsy lähettäjäksi ulkomaille kansainvälisiin kisoihin ja arvokilpailuihin edellyttää, että kuuluu Euroopan yleisurheiluliiton (EA) lähettäjäpaneeliin. Siihen valitaan jäseniä kahden vuoden välein. Jokaisesta maasta kutsutaan lähettäjiä kokeeseen, ja kun sen läpäisee, on mahdollisuus päästä mukaan.

Tällä hetkellä EA:n lähettäjäpaneelissa ei ole suomalaisia, kun Artman jäi sieltä pois. Artman kuuluu sen sijaan Kansainvälisen yleisurheiluliiton (WA) seitsemän lähettäjän lähettäjäpaneeliin, joka valitsee niin sanotut kansainväliset lähettäjät MM-kilpailuihin ja olympialaisiin.

– Nämä henkilöt määrätään MM-kilpailuissa ja olympialaisissa toimimaan kansainvälisenä lähettäjänä. He hoitavat ns. vaativat lähdöt, ja paikalliset lähettäjät hoitavat muut lähdöt. Kuka minkäkin lähdön MM-kilpailuissa ja olympialaisissa ampuu, päättää kilpailun tekninen delegaatti.

Lähettäjät käyttävät nykyisin sähkö-ja ruutiasetta, joista jälkimmäinen on palautusase.

– Sähköasetta suositaan, mutta ulkokentillä pitkissä viesteissä sekä 200 ja 400 metrillä ruutiase on palauttajana ihan välttämätön, Artman sanoo.