Mittava joukko 1960-luvulla hyppylajeihin Viialan Virin kansallisissa ja kansainvälisissä kilpailuissa osallistuneita ex-urheilijoita kokoontui muisteloiden merkeissä Varalan Urheiluopistolla. Jarmo Mäkelä oli paikalla ja kirjasi tunnelmat oheiseen artikkeliin.
Tilaisuuden kokoonkutsuja oli Risto Laitinen, joka kilpaili aikanaan seiväshypyssä ja ylitti 17-vuotiaana paikallisten idoliensa vanavedessä 415. Viialan Viri oli tuohon aikaan erittäin kova yleisurheiluseura ja tunnettiin erityisesti seiväshyppääjistään.
Virin seiväskasvateista Varalan tilaisuudessa oli myös terässeipään SE-mieheksi jäänyt Risto Ankio, joka ylitti lasikuidulla 487, nuorten ME-mies Timo Koskela, joka meni lasikuidulla 475 sekä Timo Sinersalo, joka taivutti seiväshypyssä 461 ja ponnisti pituutta 737.
Viialan hyppääjistä olivat mukana myös Kauko Heikkilä (205/vuonna 1968), vuosia Viialan Virin puheenjohtajana toiminut Esa Maaniitty ja Matti Landström (198/1964). Matti on Viialassa syntyneen, mutta Toijalan Vauhtia edustaneen Rooman olympiakisojen pronssimitalistin, Eeles Landströmin (457/1958) serkku.
Viialan kesäkisat keräsivät 1960-luvulla valtakunnan kärkiurheilijat. Varalan tilaisuudessa heistä olivat mukana seiväshypyn viiden metrin haamurajan rikkonut Pentti Nikula, pituushypyn EM-pronssimitalisti Pentti Eskola (804/-1963) ja sekä Eskolan lajitoverit Aarre Asiala (781/ 1963), Juhani Manninen (19-vuotiaana 768/1960) ja Olli-Pekka Hartikainen (759/1965).
Tämän päivän seiväsvalmennusta Varalassa edusti 1960-luvulla Viialassa kilpaillut Raimo Eskola. Hän taivutti parhaimmillaan 525. Päivätilaisuudessa oli mukana myös kaksikymppisenä terässeipäällä 420 ylittänyt Jorma Siren.
Seiväshypyn olosuhteet huippuluokkaa
Päivällisen jälkeen joukko kokoontui Varalan rantasaunalle, jossa screeniltä tullut Suomen ja USA:n tasainen jääkiekkomatsi vei urheilumiesten mielenkiinnon kunnes Risto Laitinen viritti saunan toiselle seinälle kohta 60 vuotta vanhoista kaitafilmeistä digitoimansa esityksen Viialan kesäkisoista vuosilta 1962, 1963 ja 1964.
Paikalla olleiden ja muiden tuon ajan huippunimien live-suoritukset olivat asiantuntijakommenttien säestämänä kiintoisa ohjelmanumero. Suomalainen seiväshyppy eli tuolloin kulta-aikaa: suomalaiset saivat lasikuituseipäät Euroopan kärkijoukoissa, Nikula ylitti 1962 Kauhavalla ME:n 494 ja 1963 Pajulahdessa 510. Belgradin EM-kisoissa 1962 suomalaiset seiväsmiehet valtasivat sijat yksi (Nikula), kolme (Nyström) ja neljä (Ankio).
Laitisen vuosien 1962-1964 kuvakavalkadista oli mielenkiintoista tehdä havaintoja hyppytekniikasta ja seiväshypyn suorituspaikan kehittymisestä. Kesän 1962 kisoissa hyppääjät tulivat alas selkeästi jalat edellä isoon, korkeaan ja hyvin pehmitettyyn purukasaan. Seuraavan kesän kisoissa alastulopaikkana nähtiin SOK:n patjatehtaiden lahjoittamista superlon-jäännöspaloista koottu kasa, josta tuulenpuuska nappasi helposti mukaansa osan pehmikkeistä.
Kesäksi 1964 Los Angelesissa opiskellut Risto Ankio toi mukanaan verkon, jolla superlon-materiaali nivottiin yhdeksi kokonaisuudeksi. Siihen oli turvallista mätkähtää vaikka selälleen.
Muutoinkin Viialassa seurattiin seiväshypyn tuotekehitystä reaaliajassa ja siihen panostettiin. Kirkonkylän koulukeskuksen voimistelusaliin tehtiin hyppypaikka 1963.
– Koulun käytävästä liikuntasalin läpi näyttämön alastulopaikalle riitti vauhdinottomatkaa vaikka kuinka paljon. Tila ei kuitenkaan riittänyt siihen, että seivästä olisi voinut koko vauhdin ajan kantaa ihanteellisesti pystyssä, Timo Koskela muisteli nuoruusvuosiensa talviajan lajiharjoittelua.
Filmin korkeushyppypätkissä nähtiin yksinomaan kierähdystekniikkaa. Saksi-, ulko- ja sisäjalan tekniikat olivat jääneet taakse ja floppia saatiin odottaa vielä olympiadin verran.
Juice vaikuttui, Nikula tapasi Tahko Pihkalan
Illan mittaan 1960-luvun alkupuoliskon vuodet puhuttivat urheilumiehiä monin tavoin. Aarre Asialalla oli mukana muhkea leikekirja, joka kirvoitti Jurvan Urheilijoiden kasvattia tarinoimaan muun muassa Juice Leskisestä.
– Olin Juankosken pojan, Immo Kuutsan kurssikaveri Jumpalla. Kesällä 1963 Immo pyysi minut kilpailemaan Juankosken kansallisiin, missä lauantain kaatosade kääntyi sunnuntaille, eli kisapäiväksi lämpimäksi auringonpaisteeksi. Se teki savipohjaisesta urheilukentästä erinomaisen hyvän alustan. Satasella en oikein onnistunut. Voitin sen ajalla 11,0. Pituudessa hyppäsin huippukuntoisella suorituspaikalla hyvin 771 (toim.huom. tulokset tarkistettiin leikekirjasta), Asiala muisteli
– Toinen kisoihin kutsuttu huippu oli Kolhon pankinjohtaja Pentti Repo, joka heitti kiekkoa hyvin, yli 56 metriä. Yleisöä oli paljon ja se oli tyytyväinen näkemäänsä. Parikymmentä vuotta myöhemmin luin Aamulehdestä Juankosken toisen suuren pojan, Juice Leskisen pakinaa, jossa hän kertoi ihastuneensa urheiluun yhtenä kulttuurin keskeisenä ilmenemismuotona jo pojankloppina, kun oli nähnyt Juankosken kentällä pienen vaaleatukkaisen pohjalaisurheilijan leijailevan pituushyppypaikalla lähes kahdeksan metriä, silmiä hivelevän tasapainoisesti liikehtien.
– Samassa pakinassa Juice kertoi vaikuttuneensa Pentti Nikulan suorituksista ja yltäneensä niitä jäljitellen Juankosken mestariksi. Eikä tässä vielä kaikki, kymmenkunta vuotta pakinan jälkeen bongasin Juicen Pyynikin kesäteatterin katsomosta, kävin esityksen väliajalla esittäytymässä taiteilijalle pienenä vaaleatukkaisena pohjalaisena pituushyppääjänä Juankosken kentältä vuonna 1963.
”Kuin olisi jatkettu siitä mihin 1960-luvulla jäätiin”
Tämän tyyppisiin saunailtoihin kuuluvat visaiset urheilukysymykset, niin myös tällä kertaa. Asiala heitti kysymyksen Nikulallle.
– Pena sinun rauta oli kuumaa vuonna 1963. Kilpailit paljon, ja ainakin kerran jäit ilman tulosta, muistatko missä?
– Kyllä muistan. Se tapahtui elokuun alussa Seinäjoen kansallisissa kesäkisoissa, mihin minulla liittyy toinenkin vahva muistikuva. Olimme valmentaja Valto Oleniuksen kanssa vähän allapäin kävelemässä seipäät olalla pois kentältä autolle, kun tapasin ensimmäistä kertaa legendaarisen urheilujohtaja Tahko Pihkalan. Muistan elävästi kuinka Tahko suki leukaansa ja sanoi, jaha jaha, sieltä ne kaaripyssymiehet tulevat (toim.huom. kommentti taisi kuvastaa Tahkon skeptisyyttä urheilun perinteiden murtumiseen).
Illan ohjelma oli monipuolinen ja laadukas. Urheilukulttuurin ulkopuolista antia edusti ex-seiväshyppääjä Jouko Mäki-Lohiluoma, joka ylitti 21-vuotiaana 520 vuonna 1981. Yhden Joukon Orkesteri esitti upean sikermän omia biisejään, transitmies niiden joukossa.
Olli-Pekka Hartikainen piti selkokielisen puheenvuoron selkäkivuista, niiden syntymekanismeista ja hoitamisesta. Kuultu informaatio kolahti hyvin tuhansien alastulojen ja iskutusponnistusten miehille. Siitä virinnyt keskustelu päätyi yhteiseen julkilausumaan – selkäkivun iskiessä ei kannata jäädä makoilemaan, liikkeelle vaikka kevyesti kävellen ja suoria venytyksiä kivun sallimissa rajoissa hakien, on paitsi tämän ryhmän kokemusperäinen, myös tämän päivän lääketieteen ohje asiaan.
Yleisurheilijoilla on paljon erilaisia sosiaalisia piirejä, jotka toimivat ja kokoontuvat yleensä kaikessa hiljaisuudessa jonkun ”Risto Laitisen” toimiessa dynamona. Kyseisten tapaamisten yhteisiä nimittäjiä oli viljalti aistittavissa Varalan rantasaunalla. Yhteenkuuluvuus, kaveruus, ystävyys, samanhenkisyys oli käsin kosketeltavaa – aivan kuin olisi jatkettu suoraan siitä mihin kohta 60 vuotta sitten Viialan kentän reunalla tai kyseisten vuosien maaottelureissuilla jäätiin.
Teksti: Jarmo Mäkelä
