Toimittaja Teijo Piilonen valottaa kattavasti seiväshypyn yli 100-vuotista historiaa Suomalaisen seiväshypyn tarinat -kirjassa (Docendo). Tarjolla on lajin kärkiurheilijoiden kiehtovia tarinoita ja ajatuksia sekä tietoa lajin kehityksestä ja menestyksestä, Jarmo Mäkelä toteaa oheisessa arvostelussa.
Suomalaisen seiväshypyn tarinat –kirja avaa lukijalle lajin omintakeiset piirteet, kuten nopean vauhdin, hyppääjän kehonpainon, seipään jäykkyyden, yläkäden otekorkeuden tai vallitsevien tuuliolojen merkitykset. Kirjan lopusta löytyvä tilasto-osa kertoo kaiken oleellisen suomalaisten seiväshyppääjiemme menestys- ja tuloshistoriasta.
Wilma Murron asema Suomen valovoimaisimpana yleisurheilijana lienee innoittanut Piilosta aloittamaan lajin tarinat naisten seiväshypystä. Kun naisten seiväs sai 1994 kokeilulajin statuksen, oli miesten seivästilastoissa 74 vähintään viisi metriä ylittänyttä urheilijaa. Naiset pääsivät hyvässä vauhdissa kiitävään junaan, lajikulttuuria, valmennus- ja kilpailujärjestelmiä sekä välineitä oli tarjolla.
Teija Saaren ja Annu Mäkelän yllettyä neljän metrin päälle ennen vuosituhannen vaihdetta, odotettiin näkymää selvästi paremmasta parin olympiadin verran, kun N19-sarjalaiset Minna Nikkanen ja Vanessa Vandy taivuttivat 435 ja 430 vuonna 2007. Kumpikin hyvästeli nuorten sarjat nousemalla kyseisten EM-kilpailuiden palkintokorokkeille, mistä Nikkanen jatkoi kymmenkunta vuotta raivaten ladun naisseiväshyppymme kansainväliselle tasolle.
Valmentaessaan Nikkasta ja muun muassa juniori-ikäisiä Vandya ja Murtoa, Jarno Koivunen tuli käyneeksi valmentamisen korkeakoulun, jonka parhaista hedelmistä urheilukansa on saanut nauttia toistaiseksi reilun vuoden ja kolmen arvokilpailun verran. Murto ja Koivunen saavat oikeutetusti reilusti palstatilaa ja käyttävät sen taiten kertomalla aidon rehellisesti myös niistä karikoista, joita urheilijat ja valmentajat aina kohtaavat.
Kun 17,5-vuotias Wilma Murto hyppäsi 31.1.2016 Saksan Zweibrückenissä voimassa olevan 19-vuotiaiden hallimaailmanennätyksen 471, avautuivat nuorelle supertalentille monet ovet. Tuolloin urheilija sen enempää kuin valmentajakaan eivät tienneet, minkälaista henkistä kovuutta tarvitaan yli kuusivuotisessa kujanjuoksussa, joka johti nähdyn potentiaalin lunastamiseen yleisessä sarjassa.
John ”Joppe” Lindroth tuntemattomin arvokisamitalisti – Aulis ja Eero Kairento saivat etunimet isän kilpakumppaneiden mukaan
Miesten seiväshypyn tarinat Piilonen kertoo aikajärjestyksessä ja jaksottelee ne toimiviin aikakausiin. Ensimmäinen jakso käynnistyy 1800-luvun lopulta ja ulottuu sotavuosien päättymiseen, vuoteen 1947. Seiväshypyn ensimmäinen arvokisamitalisti oli John ”Joppe” Lindroth, joka ensimmäisenä suomalaisena ja neljäntenä eurooppalaisena ylitti neljä metriä (401) syyskuussa 1929. Piilonen arvioi monipuolisen porvoolaisen olevan Torinon EM-pronssillaan 1934 hyvä ehdokas Suomen yleisurheilun tuntemattomimmaksi arvokisamitalistiksi.
Elettiin aikaa, jolloin urheilukansa kyllästettiin yleisurheilumenestyksellä. Torinossakin urheiluliiton puheenjohtaja Urho Kekkosen johtamat urheilijat saavuttivat enemmän mitalisijoja kuin minkään muun maan edustajat. Lindrothin EM-pronssia himmensivät tuon illan muut tapahtumat, joihin kuuluivat Kalevi Kotkaksen, Matti Järvisen ja Ilmari Salmisen Euroopan mestaruudet korkeudessa, keihäässä ja kympillä.
Lindrothin valta-asema järkkyi jo Kalevan kisoissa 1934, missä ”Kansan-Urho” Urho Saariaho ja Kurikan 18-vuotias Aulis Reinikka valtasivat kaksi ensimmäistä sijaa. Saariaho käynnisti seiväshyppääjä-kansanedustajien viestin ollen kokoomuksen edustajana Arkadianmäellä 1945-1966, jolloin vastaavaan tehtävään tarttui liberaalisen kansanpuolueen Eeles Landström. Reinikasta tuli toinen neljän metrin ylittäjä sekä SE:n haltija elokuussa 1938 tuloksellaan 406.
Kurikan Reinikat ovat kotimaisen yleisurheilun kovin veljessarja. Kotkan Kalevan kisoissa 1935 Aulis voitti seipään, Aatto oli kolmas ja Frans jaetulla neljännellä sijalla. Veljeksistä vanhin, Ilmari oli korkeushypyn Suomen mestari ja Los Angelesin olympiakisojen vitonen. Kalevan kisoista veljekset toivat Kurikkaan 17 mitalia, joista yhdeksän on kultaista. Pariisin EM-kisojen tiukassa seiväskisassa 1938 Aulis oli kuudes. Elinikäistä harmituksen aihetta tuli kuitenkin siitä, että kymmenottelunkin taitanut mies oli unohdettu ilmoittaa toiseen lempilajiinsa.
Läpi elämänsä seiväshypyssä näkyvästi vaikuttanut Aulis Kairento ei aktiiviaikanaan ollut kovinkaan tietoinen sukunsa lajitaustoista. Perhepiirissä niitä ei ollut mainostettu. Isä-Veikko, kemiläinen autoliikkeen omistaja, ei päässyt aivan neljää metriä, mutta oli Kalevan kisoissa 1938-1943 viisi kertaa peräkkäin hopealla tai pronssilla. Veikkoa 12 vuotta nuorempi setä-Leo ylsi 50-luvulla neljän metrin kerhoon, mutta ei mitalisijoille Kalevan kisoissa. Aulis Tiensuun mukaan Auliksen isoisä Kalle Kadenius (sukunimi vaihdettiin Kairennoksi 1938) on noteerannut reilusti kolmen metrin päällä olleita tuloksia edellisen vuosisadan alussa.
Aulis Reinikan kukistaja tuli läheltä. Etelä-Pohjanmaan Ylistaron kasvatti Eero Lähdesmäki paranteli SE:tä neljästi 1939 ja 1940 kansainvälisiin lukemiin 416. Kalevan kisoissa Lähdesmäki voitti Reinikan vain kerran ollessaan mestari 1938. Kummallekin jäi jossiteltavaa, kun olympiakisoja ei maailmanpalon takia järjestetty 1940. Vuotta aiemmin Kemiin poliisiksi muuttaneen Lähdesmäen elämä päättyi traagisesti lokakuussa 1941, kun hän putosi kuorma-auton lavalta sotilaskuljetuksessa matkalla vihkilomalleen. Veikko Kairento antoi pojilleen Eerolle ja Aulikselle nimen hyvien ystäviensä Aulis Reinikan ja Eero Lähdesmäen mukaan.
Erkki Katajan Lontoon olympiahopeasta alkoi seiväshyppääjin 30 vuotta kestänyt menestysjakso
Erkki Katajan yllätyshopea Lontoon olympiakisoissa aloitti 30 vuoden ajanjakson, jona seiväshyppääjät toivat arvokilpailuista enemmän mitaleita kuin minkään muun yleisurheilulajin edustajat. Pipo päässä hypännyt värikäs kuusankoskelainen oli kaapannut Lähdesmäen SE:n itselleen Tampereen Kalevan kisoissa 1947 noteeraten tuloksen 423. Lontoossa Kataja oli enemmän kuin lähellä katkaista yhdysvaltalaisten Ateenasta 1896 käynnistyneen kultamitaliketjun ylittämällä vaikeassa sadekisassa 425 ensimmäisellään. Toinen edustajamme, 410:stä pudonnut Valto Olenius teki kaikkensa avustaakseen kilpakumppaninsa olympiavoittoon. Yhteistä riemua riitti, vaikka Yhdysvaltojen Guinn Smith lopulta ylitti 430 viimeisellään ja Katajan kaulaan pujotettiin olympiahopeaa.
Väline tuottaa seiväshyppääjille erilaisia taktisia ulottuvuuksia, Smith varmisti olympiavoittonsa litimärällä hyppypaikalla vaihtamalla viimeiseen 430:n yritykseensä terässeipään bambuun saaden täten välineestään pitävämmän otteen. Lontoon olympialaisissa keihäänheiton voittanut Tapio Rautavaara oli maineikas näyttelijä ja iskelmälaulaja, joka tuli hyvin juttuun sähäkän ja ulospäinsuuntautuneen Katajan kanssa. Taajaan kilpailleet herrat keräsivät muhkeita katsomoita tarjoten sodasta toipuville kansalaisille parasta viihdettä. Kataja paransi SE:tään 427:ään vuonna 1950, oli mukana vielä Helsingin kotikisoissa, mutta joutui uuden vuosikymmenen avautuessa väistymään nuorempien rynnistäessä. Hän menehtyi vain 44-vuotiaana huhtikuussa 1969 juoksulenkillä iskeneeseen sydänkohtaukseen.
Suomalaisilla oli ylivalmentaja Valstetta myöten vaikea ymmärtää sotavuosien jälkeisten arvokilpailujen vain muutaman mitalin saaliita. Aiempien vuosikymmenten status yhtenä maailman parhaana yleisurheilumaana oli piirtynyt syvään kansakunnan muistiin. Seiväshyppääjät olivat ykkösinä tuomassa arvomitaleita. Vuodesta 1950 vuoteen 1960 Eeles Landström, Jukka Piironen, Valto Olenius ja Matti Sutinen hallitsivat Kalevan kisoja ja maaotteluita, ja toivat yhteensä kuusi arvokilpailumitalia ja kolme olympiasijoittumista kahdeksan parhaan joukkoon.
Landström oli 1950-luvun Suomen paras yleisurheilija, Piironen ja Sutinen iskuetäisyydellä
Eeles Landström nousi 1950-luvun Suomen parhaaksi yleisurheilijaksi voittaessaan Euroopan mestaruuden Bernissä 1954 ja Tukholmassa 1958. Katkeran epäonnistumisen, Melbournen olympialaisten seitsemännen sijan, Eeles paikkasi Rooman projektillaan. Hän lähti vielä kerran työelämästä urheilemaan ja toi Roomasta olympiapronssin 1960. Toijalalainen oli parikymppisenä mukana jo Helsingin kisoissa 1952, mutta kymmenottelijana.
EM-kisojen mitaliputken aloitti Valto Olenius 1950 Brysselissä nousten hopeakorokkeelle. Kaksi vuotta myöhemmin Valto oli kotikisojen vitonen. Maaningan ”Kiärmelahesta” maailmalle ponnistanut Jukka Piironen seisoi EM-kisojen palkintokorokkeella, pronssilla sekä Oleniuksen että Landströmin tähdittämissä Brysselin ja Tukholman kisoissa. Landströmin tavoin Matti Sutinen epäonnistui Melbournessa, missä hän joutui yllättäen telinevoimistelutuomariksi. Leipälajinsa suorituksen hän paikkasi Roomassa nousten ennätyksellään 450 olympiakuutoseksi.
Jukka Piirosen pojan, maailmanmestaruuksia Juha Kankkusen kartanlukijana niittäneen Juha Piirosen tarinat isästään ovat kiehtovaa ajankuvaa. Osin urheilun avulla merkittävän työ- ja luottamushenkilöuran tehnyt seiväshyppääjä menehtyi viisikymppisenä talvella 1976. Mukaansa tempaavia tarinoita ovat myös Sutisen maailmanpolitiikkaa sivunnut olympiareissu Australiaan ja Oleniuksen ensiaskeleet lajivalmentajana, joka sai myöhemmin poppamiehen mitat.
Seivästarinoita kootessaan Piilonen ennätti haastatella useamman kerran henkisesti vireää Landströmiä ennen tämän menehtymistä juhannuksen jälkeen 2022. Eeles marinoitui kivenkovaksi huippu-urheilijaksi Bernin EM-kattilassa ylittäen hiuksenhienosti kolmannellaan väpättämään jääneen riman korkeudesta 425. Sen jälkeen 430, 435 ja 440 menivät ensimmäisellä ja 22-vuotiaasta entisestä pesäpalloilijasta leivottiin ensimmäisen kerran lajinsa Euroopan mestari.
Tarinat nuorukaisen taistelusta ylioppilaaksi, lopulta Alavuden yhteiskoulussa, todeksi muuntuneesta kutsusta tulla neljäksi vuodeksi Michiganin yliopistoon Yhdysvaltoihin, perheen perustamisesta ja kasvattamisesta uudessa kaukaisessa kotimaassa, tapaturmaisesta loukkaantumisesta Ann Arborin seurakuntasalilla, joka mediassa kääntyi yökerhoksi sekä paluusta kotimaahan ja sujuvasta siirtymästä vahvan nousujohteiseen työelämään tai viimeisestä hyökkäämisestä huippu-urheiluun, joka päättyi Rooman olympiakisojen palkintokorokkeelle, ovat iskevää kuvausta siitä, kuinka lahjakas ja rohkea nuori mies hyödynsi urheilu-uraansa koko elämän mitalla.
Landströmin komea ura tuli päätökseen kaudella 1961, jolloin Eeleksen oppipoika ja hyvä ystävä Risto Ankio päätti mestarin kahdeksanvuotisen Kalevan kisojen voittoputken Mikkelissä. Elokuussa Helsingissä käydyssä maaottelussa Ankio katkaisi Eeleksen 1954 käynnistyneen 24 maaottelun voittoputken ja vei syksyn Tukholman Ruotsi-ottelussa tältä Suomen ennätyksen terässeipään SE:ksi jääneellä 458:lla. Seuraavana kesänä suuret muutokset kohtasivat lajia, oli uusien miesten aika.
Suomalaiset hereillä ”lasifiibereiden” tullessa, Nikulan ME:t kuumensivat seiväskattilaa
Mielenkiintoista ja merkittävää historiankirjoitusta edustaa lukuisat tarinat amerikkalaisen innovaation, ”lasifiiberiseipäiden” kulkeutumisesta Suomeen muuta Eurooppaa aiemmin. Suomen on todettu usein olleen jälkijunassa, kun nykyaikaisen urheilun evoluutiota on moneenkin urheilumuotoon sääntöjen tai välineiden osalta uudistettu.
Urheilun Kuva-Aitan päätoimittajana toiminut Pentti Vuorio näki kevättalvella 1961 Track & Field News -lehdessä valokuvan yhdysvaltalaisen Audrey Dooleyn hypystä, jossa seiväs oli isolla mutkalla. Valste, Olenius ja Landström panivat töpinäksi ja ”lasifiiberit” olivat koekäytössä jo heinäkuussa. Nikula hyppäsi ME:n Kauhavalla seuraavan vuoden juhannuksena, myöhemmin kesällä Belgradin EM-kisoissa kolme suomalaista oli neljän parhaan joukossa ja Lappeenrannan Kalevan kisoissa uuden ajan seiväs oli lähes joka miehen kourassa 16 000 katsojan ihmetellessä menestyslajin uusimpia tuulia.
Uuden välineen rynnistys nostatti keskustelua Suomessa ja muuallakin. Kolmekymppinen Landström katsoi ajan sopivaksi laittaa pillit pussiin, viisi vuotta nuorempi Ankio suunnisti Amerikan oppiin jo hallikaudeksi. Olenius oivalsi nuoren somerolaisen, Pentti Nikulan kyvykkyyden päästä nopeasti sinuksi lasikuidun kanssa. Suomessa oli lisäksi tukku 30-luvulla syntyneitä senioreita ja 40-luvun alussa syntyneitä junioreita, joista muodostui heti maailmanluokan seiväsryhmä puhaltamaan lähietäisyydeltä lajin ikiaikaisten valtiaiden, amerikkalaisten niskaan.
Kesällä 1962 Nikula veti suosittuun seivässirkukseensa tuhatmäärin katsojia 40 kilpailun verran. Niistä hän voitti 36, joten tähtihetkiä riitti muille hyppääjille vain vähän. Sellaisen sai kokea kuitenkin Ankion oppipoika, viialalainen ”papin poika”, Timo Koskela, joka voitti kotikentällään heti vapun jälkeen kiertueensa aloittaneen väsyneen mestarin kohentaen nuorten Euroopan ennätyksen lukemiin 466.
Maailmanennätys ja Euroopan mestaruus toivat vaatimattomasti ja sympaattisesti kaikkialla esiintyneelle somerolaiselle paitsi lajinsa rankingkärjen Track & Field Newsin vuosilistauksessa myös nimeämisen vuoden urheilijaksi ja ylivoimaisen voiton Viikkosanomien suosituin suomalainen -äänestyksessä, yli 40 000 äänen erolla ennen Presidentti Kekkosta.
Vuosi 1963 jatkui sujuvasti samoissa tunnelmissa, joihin edellissyksynä oli jääty. Helmikuun alussa Nikula hyppäsi Pajulahden hallissa ensimmäisenä maailmassa haamurajan 500 ja saman tien vielä 505 ja 510. Ulkoratojen auetessa Nikula ylitti Porissa SE:n ja EE:n 500 toukokuun viidentenä, jonka varjoon ymmärrettävästi jäi Erkki Mustakarin poikien ME, 460.
Nikulan heinäkuun alun 501:n, taas Kauhavalla, Urheiluliitto jätti hyväksymättä riman päissä käytetyn pihkan takia. Buumi alkoi hiipua, kun Nikulan olkapää alkoi vihoitella ja mies vetäytymään muutamista kisoista. Amerikkalaiset nousivat Ankion yliopistoystävän, Ron Morrisin johdolla suomalaisten seiväskisojen päätähdiksi liian usein. Kun janottua olympiamenestystä ei seuraavan kesän Tokiostakaan tullut, oli tulikuuma seiväshyppy vahvasti viilenemässä.
Teijo Piilonen on koonnut loogiset tarinat ja selvitykset siitä, kuinka Valto Olenius ei sittenkään kestänyt menestystä. Hän toimi paitsi lajivalmentajana, myös managerina ja lajin viestintäpäällikkönä, sekä omasi kovin läheiset yhteydet ainakin joihinkin kisajärjestäjiin. Valton vahvuuksia lajinsa intohimoisena visionäärinä kukaan ei kiellä, mutta aikanaan esillä olleet epäilyt Pajulahden hallikisan mittavirheistä saavat Piilosen journalistisen tutkinnan ja aikalaishaastateltavien kautta hyvin totuuden tuntuiset perusteet sille, että tuota mittavirhettä on ollut ainakin kymmenen sentin verran.
On ymmärrettävää, että tuossa kisassa mukana olleet hyppääjät ilmaisivat kyseisiä epäilyjä ensimmäisinä. Urheiluliitto pyrki selvittämään asiaa, mutta lopputulos jäi piippuun, ”ratkaisemattomaksi”. Uniikit tarinat osoittavat lisäksi sen, että seiväsjupakka rämetti lajiyhteisön yhteishenkeä, kipinöi muun muassa Tokion olympiavalinnoissa ja oli omalta osaltaan vaikuttamassa harvinaisen suositun yleisurheilubuumin hiipumiseen. Valmentajavelhon vauhdikas elämä tuli päätökseen heinäkuussa 1983, kun viinanhuuruisen päijäthämäläisen veneseurueen moottorivene kaatui mökkireissulla.
Uusi lahjakas sukupolvi astuu esiin, lasikuiden salat eivät aukea, oliko Oleniuksen eväät syöty?
Ajanjakson 1965-1971 kirjailija nimeää seipään taivuttamisen oppivuosiksi. Vuosikymmenen alusta mestareiden vanavedessä kilpailleet Auvo Pehkoranta ja Aulis Kairento jatkoivat lasikuidun kesyttämistä. Jokusen vuoden nuoremmat Risto Ivanoff, Altti Alarotu ja Erkki Mustakari ottivat valtikan pian ja hinasivat vuoron perään Suomen ennätystä 531:een, jonka heinäkuussa 1970 omisti Alarotu.
Vuonna 1967 Sakari Orkamo oli lisäksi liittynyt viiden metrin kerhoon, johon maailmassa kuului tuolloin 24 urheilijaa. Heistä yhdysvaltalaisia oli kymmenen ja suomalaisia viisi. Suomessa kymmenen parhaan keskiarvo oli 495, minkä edelle ylsi vain Yhdysvallat. Ennen uutta vuosikymmentä viiden metrin kerhoon liittyivät lisäksi Antti Kalliomäki ja Unto Sjö.
Urheilumaailmakin on pieni. Mustakari rikkoi viiden metrin haamurajan heinäkuun lopulla 1967 länsisaksalaisessa pikkukaupungissa nimeltä Kerpen. Reilut 20 vuotta myöhemmin Mustakari perehtyi Formula-ykkösiin kiertäen toimittajana paikan päällä 415 peräkkäistä lajin osakilpailua. Kerpen sattuu olemaan F1-legendan Michael Schumacherin syntymäkotikaupunki, mikä sattuma lähensi mukavasti formula-ammattilaisten työyhteyttä.
Tänäkin päivänä seivästä hyppäävän Pehkorannan seipäiden katkaisut ja dopingkokeilu, tarinat nuorukaisten kilpailumatkoista Suomessa ja ulkomailla tai työn ja urheilun yhdistämisestä, Mustakarin analyysit urheilemisestaan Suomessa ja USA:ssa sekä ”Jämijärven Chaplinin”, Alarodun boheemisuudesta ja kohujulkisuudesta jatkavat osuvaa ajankuvaa näyttävästä, kiinnostavasta ja edelleen menestysnäkymää edustaneesta lajista.
Meksikossa Mustakari ja Alarotu selvittivät karsinnan, Oleniuksella oli olympiareissulla ”muuta tekemistä” ja nuorukaiset menivät tekemään karsinnan ja finaalin välipäivänä muutaman harjoitushypyn. Mustakari katkaisi epäonnekseen kahdesta seipäästään jäykemmän ja seuraavan päivän finaalin helteessä kaikki hypyt menivät jäljelle jääneellä löysällä päin rimaa aloituskorkeudesta 480. Alarotu ylitti kolmannellaan viisi metriä ja oli sillä finaalin viimeinen.
Ateenan EM-vuosi 1969 oli Mustakarin paras, huhtikuussa kääntyi Fresnossa SE 528 ja viiden metrin rajapyykki ylittyi 15 kilpailussa. Vire ei kuitenkaan riittänyt syksyn EM-kisoihin. Vaatimattomilla tuloksillaan 480 ja 470 Mustakari oli kahdeksas ja Ivanoff kymmenes, kummankin kauden perustulos 510 olisi riittänyt pronssiin.
1970-luvulle tultaessa Antti Kalliomäestä tuli vuosikymmenen puolenvälin yli lajinsa suuri yksinäinen. 1950-luvun alussa syntyneillä pojilla, jos kellä oli esikuvia piisannut, lasikuituseipäitäkin oli saatavilla, mutta ne olivat kovin kalliita sen ajan Suomessa. Lisäksi tietous lasikuidulla hyppäämisestä oli ohutta, joten vaivalla hankittu ihmeväline oli hyppääjälleen usein liian löysä tai jäykkä.
Antoiko 1968 vakavasti loukkaantunut Kalliomäki ”20 sentin tasoituksen” kilpakumppaneilleen?
Pohjois-Satakunnasta Siikaisista ponnistanut Kalliomäki pääsi maistamaan huippu-urheilun huumaa jo 1966 voittaessaan nuorten Euroopan mestaruuden Mustan meren rannalla, nykyisen Ukrainan Odessassa. Kaksi vuotta myöhemmin viiteen metriin noussut ura oli lähellä katketa, kun oikean jalan piikkari lävisti maaottelun epäonnistuneella verryttelyhypyllä alastulokasan vanerisen kehikon Olympiastadionilla. Kun potilasta vietiin paareilla ambulanssiin sääriluun törröttäminen pahasti vääntyneestä nilkasta, sai Valtsun parkaisemaan, että jalkaa ei saa sitten amputoida.
Kävelyjalkaa kummempaa ei tulevalle kansanedustajalle, ministerille ja SDP:n eduskuntaryhmänsä puheenjohtajalle lupailtu. Seivästä ”jumpan opiskelija” hyppäsi jo vuoden kuluttua loukkaantumisestaan, mutta kovempaa loikkaiskutusta tai maksiminopeutta ponnistava jalka ei kestänyt. Kausilla 1969 ja 1970 huippu-urheilun pohjia myöten sisäistäneen satakuntalaisen tulokset pysyivät viiden metrin alapuolella, kunnes maajoukkueen lääkäri Peltokallio esitteli potilaalleen indometiini-nimisen tulehduskipulääkkeen. Kivuliaan ponnistavan jalan nilkan ”hoitaminen” vaati lisäksi lukuisia käyntejä Pohjanmaalla, missä alajärvinen parantaja Matti Herrala murskasi paljain käsin nilkkaan kerääntynyttä sidekudosta. Kesällä 1971 tulos nousi 520:een ja loppu on kohtalaisen isoa urheiluhistoriaa.
Julkisuuteen aina pidättyvästi suhtautunut Kalliomäki avaa mielenkiintoisesti ajatuksiaan ja kokemuksiaan urheilu-urastaan, jonkin verran myös poliitikkourastaan. Nuorten Euroopan mestaruus, loukkaantumisen jälkeiset olympia- ja EM-hopeat, Euroopan mestaruus ja neljä muuta EM-mitalia sisäradoilta ja kahdeksan Kalevan kisojen voittoa ovat valtaisa saldo urheilijalle, jonka harjoittelua nuoruuden loukkaantuminen rajoitti merkittävästi läpi uran. Itse hän arvioi antaneensa nilkkavamman myötä tasoitusta muille 20 sentin verran, mikä on realistisen tuntuinen ja mielenkiintoinen arvio urheilijalta, joka liikkui parin olympiadin ajan noin kymmenen sentin päässä maailmanennätyksestä ja muutaman kerran pääsi sitä yrittämäänkin.
Urheiluliiton 1970-luvun alussa uudistetun valmennusjärjestelmän toimivuutta kuvastavat Tapani Haapakosken ja Rauli Pudaksen rakettimaiset nousut kansainväliselle tulostasolle. Kumpikin keskipohjalaisjuniori oli kuitenkin itse aktiivinen päästäkseen Aulis Kairennon ja Antti Kalliomäen kouluun, mistä löytyivät ajantasainen valmennustietous, välineapu ja myös henkiset eväät huippu-urheilijaksi kasvamiseen.
Prahan EM-kisojen 1978 yksityiskohtainen kuvaaminen Pudaksen pomppivine rimoineen on kiehtova menestymistarina myös hyvästä tuurista. Kairennon ympärillä oli lahjakas ja laadukkaasti työskennellyt ryhmä samantyylisesti kuin Oleniuksella pari vuosikymmentä aikaisemmin. Prahan jälkeen arvokilpailumenestys kuitenkin oheni, milloin mistäkin syystä.
Eskolan ja Haapakosken aktiiviajan liikeideasta menestyvä liikunta- ja urheilubisnes
Lempäälästä ponnistanut ja seiväshypylle sielunsa myynyt Raimo Eskola lähti 1975 opiskelemaan California State Universityyn. Alla oli saman vuoden talvelta EM-hallien 12. sija ja tulos 520, kova yritys saavuttaa kansainvälinen taso tuupertui moninaisiin vammoihin. Talvet Kaliforniassa opiskellen sekä erilaisia töitä tehden ja kesät Suomessa lähes kymmenen vuoden ajan tuottivat paitsi ekonomin paperit ja arvokkaan verkoston myös RaiTa Sport osakeyhtiön yhdessä kilpakaveri Tapani Haapakosken kanssa.
Yhtiön liikeidea, seipäiden maahantuonti ja myynti, kumpusi kummankin kokemuksista siitä, kuinka työlästä etenkin uran alkuvaiheessa oli ollut päästä käsiksi sopiviin seipäisiin. Syystä tai toisesta Kaliforniassa käyneet tutut suomalaiset saivat paluumatkalle mukaansa nipun seipäitä, joita taas tutut Suomessa olivat vastaanottamassa ja auttamassa niiden kulkeutumista yrittäjien autotalleihin Lempäälään ja Ylivieskaan. Eskola kertoo yhtiön maahantuomia seipäitä kertyneen yhteensä 3500, 80-luvun alkuvuosina niiden vuotuinen menekki oli noin 250, kun se nykyään tyttöjen ja naisten seipäät mukaan lukien on nafti 100.
Eskolan muutettua Suomeen yhtiö kasvoi nopeasti moninaiseksi urheiluvälineiden tuottajaksi ja myyjäksi. Samalla käynnistyi jääkiekkokaukaloiden tuotekehittely, josta tuotteesta tuli yhtiön omistusjärjestelyjen vanavedessä koko maailman kattava markkinajohtaja. Jäätyään eläkkeelle Eskola päivitti valmennustietoutensa Ammattivalmentajatutkinnolla ja on valmentanut muun muassa Jere Bergiuksen ja Urho Kujanpään kansainvälisen tulostason tuntumaan.
Auvo Pehkoranta sanoittaa Eskolan ja Haapakosken merkityksen lajilleen vankasti. ”Sanotaan mitä sanotaan, nämä miehet ovat vaikuttaneet eniten Suomen seiväshyppyyn. He toivat seipäät ja laittoivat alastulopatjat kuntoon”.
Antti Kalliomäki, Rauli Pudas, Tapani Haapakoski ja Raimo Eskola tulivat lopettaneeksi tavoitteelliset urheilu-uransa viimeistään Helsingin MM-kisoihin. Vaikka jokainen heistä taivutti lasikuitua tämänkin jälkeen, esimerkkeinä Kalliomäki kansanedustajana vielä 1984 ja Haapakoski Kalevan kisojen pronssin arvoisesti Vaasassa 1986, vuodesta 1983 siirryttiin uuteen aikaan uusine urheilijoineen.
1980- ja 1990-luvuilla pistesijoja, Lehtosen Suomen ennätykset jo 30 vuoden iässä
Seuraavat sukupolvet ovat yltäneet yleisen sarjan arvokilpailujen pistesijoille useasti, Kalliomäen ja Pudaksen Prahan EM-mitalien 1978 jälkeen seuraavan toi 44 vuoden odottamisen jälkeen Wilma Murto Euroopan mestaruudellaan Münchenissä 2022.
1980-luvun alussa Raahe oli valtakunnan johtava seiväskeskus, kiitos paljolti Auvo Pehkorannan. Armeijan jälkeen sinne muutti Kimmo Pallonen, joka kipusi Los Angelesin olympialaisissa kaukaiselta tilastosijaltaan viidenneksi. Ennätyksensä 556 Pohjois-Karjalassa ja Lapissa kasvanut Pallonen hyppäsi Pohjois-Pohjanmaan PM-kisoissa 1982, missä hopeaa otti Raahen Vesan niin ikään Pehkorannan kasvatti Arto Peltoniemi P16-sarjan ME:llä 535.
Nopeuden merkitys juuri lasikuidulla hyppäämisessä ei ollut vielä täysin auennut. Pallonenkin muistelee saaneensa oppia terässeiväskauden fraasista, vahva yläkroppa ja kevyet jalat. Arto Peltoniemen nuorempi veli Petri oli myös jo juniorina maailmanluokan tekijä korjaten isoveljen 17-vuotiaana hyppäämää M19-sarjan SE:tä 540 viidellä sentillä. Veljesten kohdalla lukuisat jalkavammat hyydyttivät hirmuisen potentiaalin lunastamista, Arton kohdalla jo ennen 20 ikävuotta. Petri nousi kahdeksan kertaan Kalevan kisojen palkintokorokkeelle, kahdesti mestariksi sekä kahdeksanneksi Splitin EM-kisoissa 1990.
Moninaiset urheiluvammat ravistelivat myös kolmannen Peltoniemen, valkeakoskelaisen Askon uraa. Fyysisesti kova hakalainen operoi parhaillaan yli viiden metrin otekorkeuksilla ja kilpaili vaikeuksienkin keskellä erinomaisesti Soulin 1988 ja Barcelonan 1992 olympialaisissa, joissa hän oli yhdeksäs ja kuudes. Kalliomäki sai pitää SE:tään elokuuhun 1988, jolloin Asko Peltoniemi korjasi sitä Nokialla sentillä tulokseen 567. Kolme vuotta myöhemmin hän otti SE:n takaisin itselleen Jani Lehtoselta, jälleen yhden sentin turvin Lempäälässä tuloksella 572.
Tuon ennätyksen jälkeen markkinan valtasi Lehtonen, niin ulkoradoilla Kuortaneella 1993 hypätty 582 kuin sisäratojen Globenin 583 seuraavana talvena ovat Suomen ennätyksiä edelleen. Nopea, voimakas ja kevyt Lehtonen oli monelta osin seiväshyppääjän prototyyppi, joka pystyi painoonsa nähden käyttämään isoja seipäitä. Tavoitteellinen seiväshyppy tarjosi huippuälykkäälle ja -taitavalle rakentajalle jotakin sellaista, mitä hän ei myöhemmän arkielämän sisältä löytänyt. Epäselviksi jääneissä oloissa joulukuussa 2008 menehtyneelle MM-hallikisojen 1993 vitoselle osoittautui vaikeaksi sitoutua kaikkiin arkielämän normeihin, mitä Piilonen sanoittaa kiintoisasti huumoriakaan kaihtamattomilla tarinoilla.
Oululainen Heikki Vääräniemi taivutti ennätyksensä 577 Ruotsi-ottelussa 1996 seiväshyppääjille usein vaikeaksi paikaksi osoittautuneella Helsingin olympiastadionilla. Kalevan kisojen palkintokorokkeella kahdeksan kertaa ja kolmesti mestarina seissyt lääketieteilijä putosi niukasti Göteborgin MM-kisojen 1995 ja Atlantan olympialaisten 1996 finaaleista yltäen Budapestin EM-kisoissa 1998 kahdeksanneksi.
Tietynlainen rämäpäisyys ja rohkeus kuuluvat seiväshypyn lajivaatimuksiin, lisäksi laji sosiaalistaa harrastajiansa – senkin takia, että sitä ei voi harjoitella yksin. Nämä asiat selittänevät ainakin osin sitä, että kuningas alkoholi on leimannut seiväsmiesten elämistä ja vapaa-ajan viettoa keskimääräistä enemmän. Lääkäri Vääräniemi pohdiskelee asiaa seuraavasti, ”jälkeenpäin mietittynä alkoholia kului leireillä turhan paljon itsellänikin, jos vaikka parina iltana viiden päivän leiristä käytiin istumassa. En usko, että nykyurheilijat toimivat enää sillä tavalla”.
Tahtomies-Mononen hiuskarvan päässä arvokisamitalista EM-Göteborgissa 2006
1970-luvulla syntyneistä seiväsmiehistä ääneen pääsee monipuolinen Vesa Rantanen, joka voitti Kalevan kisat neljästi, oli neljä kertaa hopealla ja neljä kertaa pronssilla, sekä lisäksi neljä kertaa kahdeksan parhaan joukossa. Yhdysvaltojen Minnesotassa kolme vuotta pääaineenaan psykologiaa opiskellut, kahteen otteeseen seiväshyppääjien lajivalmentajanakin toiminut virtolainen voitti USA:n yliopistosarjan, NCAA:n hallimestaruuden 1998.
Yleisen sarjan parhaaksi arvokilpailuksi jäi 11. sija vuoden 2005 sisäratojen EM-kilpailuissa Madridissa, missä 560 ei riittänyt kahdeksan hyppääjän finaaliin. Ammattivalmentajana Jyväskylässä toimiva Rantanen puhuu viisaasti yleistyvästä trendistä, valmentajan vaihtamisesta, ”toivon, että urheilijoilla riittäisi kärsivällisyyttä ja luottoa omaan valmentajaansa. Jos katsoo vuoden 2022 EM-kisoissa menestyneitä suomalaisia, kaikilla heillä on taustalla pitkä valmennussuhde”.
Raimo Eskola ja Steve Rippon kirjoittavat seiväshypyn kehittämissuunnitelmassaan 2016, ”Suomessa on hyvät mahdollisuudet nousta huipulle tekniikkalajeissa, joissa harjoitettavissa olevien ominaisuuksien merkitys lopputulokseen on synnynnäistä fyysistä lahjakkuutta suurempi”. Matti Monosta voidaan pitää tämän väittämän ruumiillistumana, hän on poikkeuksellisten tahtotekijöidensä myötä treenannut itsensä vahvaksi ja nopeaksi.
Mononen on lisäksi osoittanut hulluuden rajamaille ulottuvaa tahtoa toipuessaan vakavista seiväshyppyvammoista tai hengenvaarallisesta autokolarista. Yhtenä menetelmänä Matti on käyttänyt tietoista hakeutumista epämukavuusalueille vaikkapa juoksemalla 400 metriä seipään kanssa 57,34 sekuntiin tai etenemällä 60 metriä askelkyykyillä 100 kilon tanko harteilla. Yleisen sarjan arvokisamitali kariutui imatralaiselta Göteborgin EM-kisoissa 2006 niukasti, aloituskorkeuden 550 ensimmäisen yrityksen vastatuulenpuuskaan ja läpijuoksuun.
Monosen ohella 1980-luvulla syntyneistä seiväsmiehistä kertovat ajatuksistaan Jere Bergius ja Eemeli Salomäki. Bergius hyppäsi ennätyksensä 572 Haapajärvellä 2012 ja Salomäki nakutti 560 tulostauluun joka kesä 2009:stä 2012:een. Kansainvälisen tulostason yhä tiivistyessä kummankaan siivet eivät kantaneet yleisen sarjan arvokilpailujen finaaleihin, EM-Barcelonassa 2010 Salomäen sijaluvuksi kirjattiin 13. ja Bergiukselle MM-Moskovassa 2013 vastaavasti 14.
Kumpikaan ei kaihda tuoda julki myös uriensa vastoinkäymisiä ja niihin liittyviä kielteisiä tuntojaan, Salomäen kohdalla niihin kuuluu esimerkiksi syksyn 2010 ilmeisen tahaton, vahinkoon ja huolimattomuuteen perustunut dopingtuomio.
Someron seiväskarnevaalista, Pajulahden talvikarnevaalista ja Seivästalli ry:stä lajin kivijalkoja
Seiväshypyn instituutioista tehdään useammassakin asiayhteydessä selkoa Someron seiväskarnevaaleista. Ne käynnistyivät 1979 itseoikeutetusti Nikulan ja Nyströmin synnyinsijoilla. Osviittaa oli saatu keihäästä ja Pihtiputaalta, idean isä oli nykyinen lahtelainen Aulis Tiensuu ja toimeenpanon voimamies tuolloin myös SUL:n liittovaltuustossa vaikuttanut Kauko Nyström Sr. Vuodesta 1991 vuoteen 2019 edelleen somerolaisten käsissä hyvin voivan seiväskarnevaalin dynamona toimi Kalle Pomppu. Vuodesta 2011 toimiva seiväskarnevaali-idea on täydentynyt Pajulahden talvikarnevaalilla, josta suurimman kiitoksen ansaitsee Somerollakin pitkään karnevaalirehtorina toiminut Kimmo Kantosalo.
Suomalaista seiväshyppyä tultiin asiaa täysin tiedostamatta edistäneeksi helmikuussa 2010 Pirkkahallissa Jouko Mäki-Lohiluoman ja Jarmo Hakasen masinoimassa yleisötapahtumassa musiikkia ja seiväshyppyä. Tuossa tapahtumassa Jouko hyökkäsi nuoruudessaan asettamansa tavoitteen – 50-vuotiaana pitää pystyä hyppäämään neljä metriä – kimppuun houkutellen vanhoja mestareita mukaan Kalliomäkeä, Pallosta ja Haapakoskea myöten. Tuore viisikymppinen ylsi tavoitteeseensa hypäten 420 muusikkokavereidensa ja 800 katsojan luodessa ikimuistoista tunnelmaa.
Eskola oli eläköitynyt, päivittänyt valmennustietouttansa, kiertänyt maailmalla seiväshyppytapahtumissa ja sitoutunut jatkamaan Lehtosen äkillisen kuoleman myötä tämän työtä Bergiuksen valmentajana. Näiltä pohjin, erityisesti valloissa Nevadan Renossa kokemansa Pole Vault Summitin innoittamana hän alkoi ideoimaan Mäki-Lohiluoman kanssa suomalaisversiota lajin Hall of Fameksi, kunniagalleriaksi. Turun Kalevan kisoissa 2011 Eskola törmäsi nuoruutensa urheilijakaveriin, Hämeenlinnan Tarmossa seiväshyppyä harrastaneeseen Rauno Pusaan.
Näin Eskola tuli koonneeksi valmennettavansa Bergiuksen taakse tukijoukon, johon lisäksi tuli Pusan kaveri, viestinnän ammattilainen Jukka Rimpiläinen. Ideariihi oli valmis, taas tarvittiin Hakasta, kun Pirkkahalliin järjestettiin helmikuussa 2013 ensimmäinen Hall of Fame- tapahtuma, johon Eeles Landströmin nimeämistä ensimmäisenä kunnioittivat läsnäolollaan muun muassa SUL:n ex-puheenjohtajat Jukka Uunila ja Yrjö Kokko.
Ammattimuusikkona aloittanut, merkittävän uran hotelli- ja ravintolabisneksessä sekä golfkeskusten toimitusjohtajana tehnyt Pusa, assistenttinsa Rimpiläinen ja Eskola olivat rakentaneet kunnianhimoisen suunnitelman, jonka tiimoilta syyskuussa 2013 Pusan kotiin Järvenpäähän kokoontui ”Camp Pusa”. Kutsuttuja ja paikalle tulleita olivat edustajat lajin aktiivivalmentajista, Someron seiväskarnevaaleilta, opetus- ja kulttuuriministeriöstä ja Suomen Urheiluliitosta.
Näin syntyi Seivästalli ry., jonka puheenjohtajaksi saatiin puhuttua kaikista muista luottamustehtävistään notkeasti luopunut Antti Kalliomäki. Pusa tuli puheenjohtajaksi 2014-2018 ja hankki samalla yhdistykselle kymmenissä tuhansissa euroissa liikkuneet vuotuiset tulorahoitukset. Nyt Seivästallin puhetta johtaa Asko Härkönen ja mikä parasta, hallituksen tukena varainhankinnan kimpussa jatkaa siviilitöistään eläköitynyt Pusa.
Lukuelämys kenelle tahansa urheilun ystävälle
On ymmärrettävää, että tarinoiden kokoaminen yli 50 henkilöhaastattelusta ja 150 kirjallisuusviitteestä jättää jälkeensä muutaman asiavirheen. Aulis Kairento ja Arto Pasanen eivät olleet kurssikavereita Pajulahden liikunnanohjaajakurssilta, vaan Helsingin yliopiston voimistelulaitokselta, Jumpalta. Urheiluliitto ei värvännyt Arto Pasasta seiväshypyn, vaan kaikkien hyppylajien lajipäälliköksi ja nyökätessään hyväksyvästi lippumiehelle Rauli Pudaksen riman pomppimisen Prahan EM-kisoissa Armas Valste ei toiminut hyppyjen ylituomarina, vaan Euroopan yleisurheiluliiton nimeämänä tuomaritarkkailijana, teknisenä delegaattina. Lisäksi arvokisamitalien jälkeisen aikakauden kohokohdista Someron Esan Kimmo Kuuselan viides sija ennätystuloksellaan 555 Stuttgartin EM-kisoista 1986 olisi ansainnut esilletulon myös kirjan tekstiosassa.
Suomalaisen seiväshypyn tarinoista käy upeasti ilmi, kuinka kaikkina aikoina laji-ihmiset ovat omien uriensa jälkeen jatkaneet valmentajina, innostajina, järjestötyöntekijöinä tai muutoin. Se on merkittävältä osin rakentanut seiväshypyn valmennusjärjestelmästämme vahvan. Näin ollen Suomen seiväshyppääjien urapolut ovat olleet kansainvälisenkin menestymisen mahdollistavia – ja ovat sitä edelleen, kuten Wilma Murto Juho Alasaari ovat tuoreesti osoittaneet.
Kirja on mukaansa tempaava lukuelämys kenelle tahansa urheilun ystävälle.
Teksti: Jarmo Mäkelä
