Suomen Urheiluliiton (SUL) lääketieteellisen valiokunnan lääkärit ja valmennuksen vastuujäsenet vuosikymmenten varrelta kokoontuivat juhlalounaalle ja -istunnolle Ruotsi-ottelun yhteydessä.

Tapaaminen korvasi pandemian jalkoihin jääneen valiokunnan 50-vuotisjuhlan. Tapaamista jatkettiin illalla nauttimalla yleisurheilusta parasta paikan päällä -menetelmällä.

Lääketieteellinen valiokunta on nykyisin terveydenhuollon valiokunta. Sen puheenjohtaja Tanja Komulainen avasi juhlatilaisuuden, johon liiton tervehdyksen toi toimitusjohtaja Harri Aalto.

Tilaisuutta vetänyt Jarmo Mäkelä loi katsauksen Suomen urheilulääketieteen historiaan olemassa oleviin julkaisuihin perustuen ja toi haastatteluun perustuneet terveiset valiokunnassa sen perustamisesta lähtien aktiivisesti toimineelta Ilkka Tulikouralta.

Vapaan sanan osuudessa riitti muisteltavaa menneestä ja arvioitavaa nykyisestä.

Koskenniemi löysi jokusen ylikuormittumisen signaalin

Enemmän tai vähemmän järjestäytynyt urheilulääketiede käynnistyi Suomessa 100 vuotta sitten heinäkuussa 1924, kun silloisen Pariisin olympiajoukkueen yleisurheilijoiden päävalmentaja, Harvardissa jo tuolloin yliopistovalmentajana toiminut Jaakko Mikkola, kutsui Lahden valmistavalle leirille mukaan lääkärin.

Niilo Koskenniemi otti kestävyysjuoksijoilta virtsanäytteitä lähes päivittäin ja löysi niistä jokusen ylikuormittumisen signaalin, joita hyödynnettiin harjoittelun ohjelmointiin. Koskenniemen palveluille oli kysyntää myös Pariisin olympialaisissa. Siitä lähtien lääkäri on ollut vakiojäsen Suomen olympiajoukkueissa.

Heti sotavuosien jälkeen Turun yliopiston fysiologian laitoksella tiedetään olleen suunnitelma, joka tähtäsi urheiluvammojen hoitamisen ja henkisten ominaisuuksien kehittämisen liittämistä lääkäreiden opintoihin. Samoihin aikoihin Helsingin yliopistossa voimistelunopettajaksi ja lääketieteen lisensiaatiksi opiskellut kaksinkertainen telinevoimistelun olympiavoittaja Heikki Savolainen esitti urheilulääketieteen koulutusyksikön perustamista Helsingin yliopistoon. Sodan jälkeisessä ajassa päättäjien lienee ollut helppo torpata kyseiset suunnitelmat sillä ajatuksella, että valtakunnan voimavaroja tarvitaan moneen tähdellisempään hankkeeseen.

1950-luvun jälkimmäisellä puoliskolla urheilulääketiedettä kehitettiin Turun yliopistossa paljolti kahden henkilön toimesta. Kaarlo Hartiala toimi tuolloin fysiologian professorina ja ansioitui muun muassa dopingaineiden vastaisen työn tekijänä. Hartiala oli silloin Kansainvälisen olympiakomitean lääketieteellisen komission jäsen. Urheilulääketieteen integrointia Suomen Urheiluliiton toimintaan edisti ratkaisevasti Hartialan oppilas, pikajuoksijana Kalevan kisojen palkintokorokkeelle noussut Helmer Kvist, joka tuli 1960-luvun alusta lähtien tunnetuksi lukuisten urheilijoiden akillesjänteiden korjaajana. Kvist toimi Rauman aluesairaalan kirurgian osaston ylilääkärinä. Kilpailukausilla Kvist oli yleisurheilijoiden luottolääkäri kansainvälisissä arvokilpailuissa Moskovan olympialaisiin 1980 saakka.

Peltokallio rakensi valiokunnan toimintamallit ja käynnisti työn 1973

Urheiluliitossa urheilulääketiede kuten monet muutkin urheiluvalmennuksen tukitoimet tehostuivat liiton kehittämisohjelman sisältöinä 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Silloisten puheenjohtaja Jukka Uunilan ja toiminnanjohtaja Jorma Variksen johdolla Urheiluliitto uudistettiin perusteellisesti ja tuloksia tuli. Liiton lääketieteellinen valiokunta sai pontimensa asiantuntijoiden johtoryhmästä, missä Pekka Peltokallion tehtävänä oli suunnitella ja käynnistää urheilijoiden lääketieteelliset tukitoimet. Ranan Rimon keskittyi henkisten voimavarojen hyödyntämiseen ja Jorma Wartiovaara tutkimustoimintaan laajemmin.

Peltokallio oli roolissaan aktiivinen. Hän tavoitteli valiokuntaan nuoria, nälkäisiä, jo aiemmassa elämässään sydämensä yleisurheiluun sitoneita asiantuntijoita, joiden tuli toimipisteidensä myötä kattaa koko valtakunta, koska hyviä yleisurheilijoita oli jokaisessa maakunnassa.

Helsingin yliopiston dosenttina ja myöhempänä apulaisprofessorina Peltokalliolla oli suorat rekrytointikanavat oppilaisiinsa, joiden joukossa oli ex- tai aktiiviyleisurheilijoita tai muutoin lajiin sitoutuneita henkilöitä. Lääketieteellisen valiokunnan toiminta käynnistyi 1973, puheenjohtajana ja yleisurheilijoiden ”henkilääkärinä” Peltokallio toimi 1980-luvun jälkimmäiselle puoliskolle, jonka jälkeen puheenjohtajan nuija oli ennen Tanja Komulaista, yli 30 vuotta ensin Jussi Jouppilalla, sittemmin Timo Kuusistolla.

Ilkka Tulikouran ajatuksia tähänastisesta puolesta vuosisadasta

Valiokunnassa sen perustamisesta lähtien ja edelleen hyvin aktiivisesti toiminut Ilkka Tulikoura oli estynyt saapumaan tapaamiseen, mutta hänen koottuja kokemuksiaan saatiin toki kuulla. Ilkka kuvasi valiokunnan alkutaipaletta ja koostamista ajatuksella – Pekka pyysi meitä nuorempia kisälleikseen.

– Tiedesovelluksena urheilulääketiede oli globaalistikin varsin nuorta, tietoa ja julkaisuja oli, mutta rajoitetusti. SUL:n valiokunnalla oli iso vaikutus tiedon keräämisessä ja tuottamisessa. Jokaisessa kokouksessa oli varattu paljon aikaa jollekin urheilulääketieteen rajatulle kysymykselle, jota kukin vuorollaan tutki ja selvitti kirjallisuudesta etukäteen, sekä alusti kokouksissa. Tällä oli valtaisa motivoiva ja alan pätevyyttä kartuttava vaikutus, valiokunnan toimintamuotona se säilyi kymmeniä vuosia, Tulikoura kertoo.

– Urheiluvammojen todentamisteknologia oli nykyiseen verraten alkeellista, minkä takia kivun tuntemuksista ja kohdista piti tehdä johtopäätöksiä ja rohkeasti avata kudoksia, jotta päästiin näkemään, mitä kivun takaa löytyi. Tätä kautta syntyi uutta tietoa, vammojen hoitomekanismit laajenivat ja kehitettiin uusia innovaatioita. Sekin opittiin pian, että arkityön totutut hoitotulokset eivät riittäneet, urheilijoiden kohdalla. Niiden piti olla vähintään hyviä, mielellään erinomaisia. Tiedot hoitotuloksista kulkeutuivat mediassa tai urheilijoiden suusta suuhun, ja monet kansainväliset huippu-urheilijat oppivat hakemaan hoitoa Suomesta.

Tulikouran mukaan urheiluvammojen diagnosoinnin ja hoidon edistyessä on tunnistettu lukuisa joukko vammoja, joita perinteinen lääketiede ei ole noteerannut.

– Niitä ovat esimerkiksi akillesjännekivut (viisi erilaista), suurten jänteiden luukiinnitysten osittaiset vauriot, luun rasitusvammat (aitio-oireistot, osittaiset ja täydelliset murtumat), takareisisyndrooma, lihasvammojen jälkitilat, eräät nivelvammat (nilkka, polvi, kyynärpää, olkapää) ja polven etuosavammat, kierukka- sekä luu- ja jännevammat.

– Urheiluvammojen hoitamisen ohella valiokunnassa otettiin pian tavoitteeksi myös asiantuntija- ja koulutusavun antaminen valmentajille. Yhtenä esimerkkinä tästä olivat Rooman EM-kisoja 1974 ja Los Angelesin olympiakisoja 1984 edeltäneet tutkimusprojektit, joilla varmistettiin ja todennettiin olemassa ollutta tietoa kyseisiin ilmasto-oloihin ja aikaeroon sopeutumisesta. Tutkimusasetelmat olivat sikälikin hedelmällisiä, että koehenkilöinä oli Roomassa ja harjoitusleireillä paikalla olleita valmentajia, jotka pääsivät sisäistämään tietoutta konkreettisesti. Kyseisen tutkimustyön tuotoksena rakennettiin yhteistyössä Hartwallin kanssa energiaelektrolyyttijuoma, joka oli arvokilpailujoukkueiden käytössä 2000-luvun alkuvuosiin saakka.

Tulikoura: Urheiluliitolla voisi olla lääkärijäsenilleen avoin nettialusta

Tulikoura tunnustaa – ja uskoo jakavansa kokemuksia kollegoidensa kanssa – urheilulääketieteeseen perehtyneisyytensä auttaneen merkittävästi myös lääkärin arkitöissä, kuten päivystyksissä tai tehohoidossa.

– Urheilulääketiede on siinä määrin oma maailmansa, että siinä pätevöityminen vaatii hirmuisen motivaation lisäksi pitkän ajan praktista kokemusta. Kun urheilulääketiedettä ei ole mitenkään auktorisoitu oppi- tai tutkintoperusteisesti, etenkin yksityisessä palvelutarjonnassa kuka tahansa voi ilmoittautua urheilulääkäriksi, mikä tietenkin vääristää alalla toimimista, myös sen uskottavuutta, Tulikoura muistuttaa.

– Valiokunnassa on tänäkin päivänä valtakunnan aktiivisimpia urheilulääketieteen harjoittajia. Kun tehokas sisäinen kouluttautuminen ja kokemusten jako onnistui vuosikymmenet kasvotusten ja kokousten yhteydessä, olisi asia nykyisenä digitalisaatioaikana jopa helppo toteuttaa. Urheiluliitolla voisi aivan hyvin olla vain lääkärijäsenilleen avoin nettialusta, jossa alan tieto ja hoitokokemukset liikkuisivat sovitusti tai tarpeen mukaan, vinkkaa teemalle edelleen hyvin aktiivinen Tulikoura.

Tätä pyörää ei tarvitse uudelleen keksiä

Juhlatilaisuuden vapaan sanan aikana nostettiin esiin valiokuntatyöskentelyn keskeisiä kokemuksia ja muistikuvia, sekä monia kilpailu- tai leirimatkojen tapahtumia, jotka eivät läheskään aina liittyneet urheilulääketieteeseen.

Keskustelun painopiste kiteytyi valiokunnan tehtäviin, kuten arvokilpailumatkojen, maaotteluiden tai koti- ja ulkomaanleirien terveydenhuoltoon, lukuisiin terveystarkastuksiin niiden aikana, valmentajakoulutuksen tukeen ja seminaariesityksiin, erityisoloissa kilpailevien tai harjoittelevien ohjeistamiseen, muuhun materiaalintuottoon tai kokemuksiin hoitotoimista.

Sanomattakin on selvää, että kyseessä olleelle vapaaehtoistyölle ei kannata yrittääkään laskea hintalappuja. Ja yhtä selvää on, että tätä pyörää ei tarvitse keksiä uudestaan, yllä olevasta listasta löytyvät ne urheilulääketieteen tarpeet, joita urheilijat ja valmentajat työssään tarvitsevat niin pitkälle kuin ajatus kantaa.

Iltapäivän hyvä tunnelma ja myönteiset kokemukset vain jatkuivat, kun stadionille päästiin kokemaan lauantai-illan huumaa. Paikalla olleet ilmaisivat kiitoksensa Urheiluliitolle, vanhojen tuttujen tapaaminen tällä tavioin tuntui mukavalta.

Teksti: Jarmo Mäkelä  

Artikkelin pääkuvassa vasemmalta Ari Harjula, Tapio Kallio, Hannele Hohtari, Martti Matintalo, Arja Uusitalo, Antti Lanamäki, Heikki Jaroma, Jarmo Mäkelä, Satu Sandell, Jussi Jouppila, Jouko Alanen, Ilkka Räsänen, Lars Sörensen, Aki Kanervo ja Harri Hakkarainen.