Pituushyppääjä Roni Ollikainen ripusti piikkarit naulaan kilpailukauden päätteeksi. Helsingin 2012 EM-kisojen kuutosen, 805 ponkaisseen ja Kalevan kisoista kaksi mestaruutta ja seitsemän muuta mitalia voittaneen hyppääjän ura yleisurheilun parissa saattaa jonakin päivinä jatkua valmentajana.

– En ole lyönyt lukkoon mitään, mutta viimeisten vuosien aikana on lisääntynyt ajatus, että mitäs jos alkaisi valmentaa, miten se sujuisi, Ollikainen kertoo.

Ollikainen muistuttaa, ettei hän ole heti lähdössä valmentamaan. Ollikainen näkee, että se vaatii oman ”valmentajanpolun” koulutuksineen.

– Sitä en poissulje, että voin auttaa, opastaa ja kertoa omia kokemuksiani, Ollikainen sanoo.

Päätös uran lopettamisesta syntyi keväällä tulleen ja kesällä hieman eri kohdasta uusiutuneen reiden lähentäjävamman ryydittämänä.

– Ei voi sanoa, että olisin viime vuosina paljon lopettamista miettinyt, mutta nyt kun tuli loukkaantuminen, tuntui, että ehkä on hyvä hetki, kun ei ole enää sinut kroppansa kanssa niin, että saisi sieltä tehoa irti, Ollikainen tuumii.

Uransa varrella Ollikainen, 33, ehti kuntoutua vammoista useamman kerran. Nyt kuntoutukseen liittyvä epävarmuus ja halu nauttia arjesta, käänsivät kelkan.

– Se oli kokonaisuus. Haluaako käyttää useamman kuukauden siihen, että treenaa ja sitten on ehkä kunnossa? Se vaikutti päätökseen ja sekin, että olisi aikaa nauttia elämästä vielä nuorempana.

”Arto loi meihin sellaista oikeaa painetta”

Helsingin Kisa-Veikkoja edustaneen Ollikaisen tie kahdeksan metrin hyppääjäksi alkoi toden teolla teinipoikana Harri Laihon ja Arto Bryggaren valmentamassa ryhmässä. Laiho jatkoi valmentajana läpi uran. Bryggare jäi valmennuksesta sivuun 2015.

– Meitä oli neljän hengen porukka. En tiedä, miten muut sen kokivat, mutta itselleni oli tosi iso asia saada Arton tapainen auktoriteetti siihen mukaan, Ollikainen sanoo.

– Olen sitä jälkikäteen miettinyt, että Arto loi meihin sellaista oikeaa painetta. Laihon, joka ei tuo itseään esiin, kanssa he olivat hyvin toisiaan tasapainottava pari.

Toinen kausi valmennusryhmässä toi Ollikaiselle pituushypyn, kolmiloikan ja 110 metrin mestaruudet 17-vuotiaiden SM-kisoissa. Myöhemmin hän oli alle 20-vuotiaiden MM-kisoissa Bydgoszczissa viides ja Ostravassa alle 23-vuotiaiden EM-kisoissa kuudes.

”Finaalissa menin aivan karmealla tekemisellä 805”

Ollikaisen arvokisaura huipentui 2012 Helsingin EM-kisojen kuudenteen sijaan.

– Karsinnassa ekalla 8 metriä. Jälkiviisaana on helppoa sanoa, että siihen olisi ollut helppo jättää hypyt ja säästää loput finaaliin, mutta hyppäsin ne kaksi muuta hyppyä, Ollikainen muistelee.

– Finaalissa menin aivan karmealla tekemisellä 805. Se oli enemmän sellaista runttaamista. Osittain sen jälkeen tulivat sitten selkävaivat, Ollikainen muistelee.

Finaalituloksellaan Ollikainen sivusi aiemmin kesällä Jämsän Paunun kentällä tekemäänsä 22-vuotiaiden Suomen ennätystä. Samaisessa kilpailussa hän ponnisti myötätuulessa hulppeat 832.

– Minulla oli Jämsässä mitattu noin 2.20 metrin vika askel lankulla. EM-finaalisessa se taisi olla noin 2.48 metriä. Se kertoo finaalista kaiken oleellisen, Ollikainen muistelee.

– 805 ei ole huono tulos, eikä mitalikaan ollut kaukana, mutta sen päivän teknisellä suorituksella rahkeet eivät olisi siihen riittäneet.

EM-pronssista Ollikainen jäi 12 senttiä.

”Kaikilla on omat haasteensa, hyvä ura tuli tehtyä”

Vuotta myöhemmin Vaasan Kalevan kisoissa 2013 Ollikaiselta repesi reiden lähentäjä ja tammikuussa 2015 operoitiin akillesjänteestä pieni repeämä ja jännettä myös puhdistettiin. Siitä Ollikainen punnersi 2016 Kalevan kisojen voittajaksi ja 2019 takaisin 8 metrin hyppääjäksi ponkaistuaan Espoon gp-kilpailussa 804.

Uran kymmenen parhaan tuloksen keskiarvoksi Ollikainen sai 798.

– Totta kai sitä mietti, oletti, toivoi ja uskoi, että pääsee yli 8 metrin useammin ja paremmin, mutta kaikilla on omat haasteensa. Minulla oli paljon loukkaantumisia, mutta hyvä ura tuli tehtyä, Ollikainen sanoo.

”En ollut läheskään nopein, enkä kehuisi omaa tekniikkaakaan”

Mihin menestys pituushyppääjänä omasta mielestäsi perustui?

– Jos ominaisuuksia katsotaan, en ollut läheskään nopein. Minulla tulosnopeus lankulle oli 10,2 metriä sekunnissa. Toiset vetävät 10,7:ään. En kehuisi omaa tekniikkaakaan, mutta minulla oli taito tehdä se hyppy niillä, mitä minulla on. Vauhti ja hyppy jatkuivat. Ehkä se oli siinä.

Entä mikä piti sinut Helsingin Kisa-Veikoissa läpi uran?

– Halusin seisoa omien arvojeni takana. HKV on helsinkiläinen seura, jota täysin helsinkiläisenä halusin edustaa, enkä lähteä seurashoppailemaan, Ollikainen sanoi.

– Se tosin jäi harmittamaan, etten saanut Rainer Steniuksen seuraennätystä 816 rikottua tai edes sivuttua.