Kotimaa

Peltoniemi otti oppia Bubkalta, Mäkelän karjaisu pelasti olympiakisojen pistesijan

Julkaistu

Kasvu urheilijana on seiväshypyn kunniagalleriaan valitun Asko Peltoniemen silmissä oman uran väkevin saavutus. Olympiakisojen ja Euroopan hallimestaruuskilpailuiden pistesijaurheilija ja entinen Suomen ennätyksen haltija näkee, että seiväshypyssä tärkeintä on oma tunne, ja että tietää mitä tekee.

– Seiväshyppy ei ole vaikeaa. Se on aika yksinkertainen laji. Minua siinä kiinnosti lentäminen ja itsensä hallinnan tunne, Peltoniemi sanoo.

Peltoniemi ylitti parhaimmillaan 572, joka oli syntyessään Suomen ennätys. Aktiiviurallaan hän janosi kehitystä ja haki sitä useamman valmentajan johdolla.

– Olin vähän tuuliviiri ja oma persoona. Koin, että kun olin saanut tuolta valmentajalta jonkun asian, halusin siten muualta lisää. Menin enemmän tunteella ja sille vähän naureskeltiinkin, mutta näen, että hyppääjän itseluottamus tulee tunteen kautta ei toisin päin, Peltoniemi miettii.

Barcelonan olympiavuonna 1992 Peltoniemi oli jo kokenut hyppääjä. Hän oli silloin pyytänyt valmentajakseen Jarmo Mäkelän.

– Jarmossa oli sellainen piirre, jota ei silloin seiväsporukasta löytynyt. Minä tiesin jo hyppäämisestä kaiken, mutta tarvitsin sellaisen valmentajan, joka pystyi antamaan minulle fysiikkatreeneissä sellaista henkistä raippaa, Peltoniemi muistaa.

Mäkelä oli isossa roolissa myös Barcelonan olympiafinaalissa. Kun rima nousi 560:een ja Peltoniemi oli mielestään jättämässä korkeutta väliin, tieto ei välittynyt tuomareille.

– Se on minulle edelleen mystiikkaa, kuinka kaikkien niiden katsojien seasta kuulin Mäkelän huudon: ”Asko sinun nimi on taululla, sinulla 45 sekuntia aikaa hypätä.”

Juoksin askelmerkille, pistin pihkaa käteen ja menin yli, Peltoniemi muistelee hyppyä, joka toi kuudennen sijan.

Pistesija oli mannaa, sillä keväällä iskenyt akillesvaiva toi hyppyharjoitteluun takoa, mutta talttui ennen olympiakisojen kannalta tärkeitä Jyväskylän Kalevan kisoja, joissa Peltoniemi voitti Suomen mestaruuden.

– Vielä Jyväskylän Kalevan kisoihin mennessä pysähdyin kolme kertaa matkalla juoksemaan parkkipaikalla ja ihmettelin, että ei satu, Peltoniemi muistaa.

– Nuorempana ihannoin aina Rauli Pudaksen hyppyä, Asko Peltoniemi muistelee. Kuva: Anssi Mäkinen

Metsään syntyi hyppypaikka, sade yllätti

Peltoniemestä piti tulla hiihtäjä, mutta seiväshyppy vei pidemmän korren.

– Rauli Pudaksen pronssihyppy (545) Prahan EM-kilpailuissa 1978 oli siinä iso tekijä. Jäin ihmettelemään, kuinka rima voi tuollaisen pompun jälkeen jäädä paikalle telineisiin, ja kuinka ylipäätä voi hypätä noin korkealta. Jotenkin se hyppy piirtyi mieleen, Peltoniemi muistelee teinipoikana televisiosta katseltua EM-kilpailua.

Omaa hyppyään Peltoniemi alkoi rakentaa aivan kotipaikan tuntumassa.

– Siinä oli metsää lähellä, jonne tehtiin hyppypaikka. Meitä oli neljä veljestä ja serkut siihen päälle, kaikkiaan kymmenkunta kaveria. Karsin kirveellä seipään ja riman, hain vasaran ja löin puihin nauloja ja alettiin hypätä, Peltoniemi muistelee.

Peltoniemi huomasi pian olevansa muita etevämpi.

– Hain tikkaat ja löin nauloja aina vaan korkeammalle rimaa pitelevien puiden runkoon. Sitten alkoi harmittaa, kun alastulo juurakkoon rupesi sattumaan. Keksin sitten raahata omasta sängystä patjan metsään ja sitten ei enää sattunut, Peltoniemi hymyilee muistolle.

– Siinä kävi sitten hassusti, kun alkoi sataa oikein kaatamalla, äiti ja isä tulivat töistä ja alkoivat kysellä, missä minun patjani on. Siellähän se oli metsässä, ja minulta pääsi itku.

Asko Peltoniemi valittiin vuonna 1990 Splitin EM-kilpailuihin. Hän kuitenkin katsoi, ettei ollut loukkaantumisen jäljiltä kunnossa ja vetäytyi kilpailuista. – Sain 20 puhelua, mutta sanoin, etten lähde. Sitten otin radion mukaan, menin Kuortaneelle ja hyppäsin EM-kilpailujen kanssa samaan aikaan harjoituksen ja pääsin 530. Totesin, että hyvä etten lähtenyt, Peltoniemi hymyilee muistolle.

Isä hankki rahat uusiin seipäisiin

Patjaepisodin jälkeen  metsäinen hyppypaikka vaihtui Valkeakosken Apian urheilukentäksi, missä Peltoniemi teki tuttavuutta tavanomaisen kilpailupaikan kanssa.

– Äiti vei minut sinne. Siellä oli alumiini- ja bambuseiväs ja iso seiväskuoppa. Metsässä olin polkenut kuopan itse, eikä kentän iso kuoppa pelottanut. Mietin, että osuupahan ainakin kohdalleen. Alastulopaikka oli kova kasa, mutta pehmeämpi kuin juurakko.

Peltoniemen isä oli poikansa harrastuksen vankka tukija niin valmentajana, kuin tarvittavien varusteiden hankkijana.

– Isä oli portinvartijana Yhtyneillä Paperitehtailla. Hänen piti aina tarkistaa kaikki sisään tulevat autot. Hän kysyi Valkeakosken Hakalta tukea seipäiden hankintaan. Ne olivat kalliita ja sieltä todettiin, että tuskin tuosta mitään tulee, Peltoniemi kertoo.

– Sen jälkeen, kun isä pysäytti rekan portille, hän kysyi kuljettajalta numeron tämän työnantajalle, soitti perään ja kyseli tukea pojan seipäisiin, ja keräsi rahat kolmeen lasikuituseipääseen. Muistan kun ne haettiin Matkahuollosta ja minä ihmettelin niiden taipumista.

Tekniikkaa hahmoteltiin piirtämällä

Poikasena Peltoniemi muistelee  ”hypänneensä kuin harakka” monin muihin verrattuna, mutta lahjat huomattiin.

– Antti Kalliomäki, Arto Pasanen ja Aulis Kairento tulivat yhden kilpailun jälkeen kysymään, mistä te olette. Pasanen sanoi sitten isälle, että poika syksyllä leirille. Siihen isä, että ai jaa, niin hänkin on vähän ajatellut, Peltoniemi nauraa.

Nousustaan kansainväliselle tasolle Peltoniemi kiittelee vanhempiaan, valmentajiaan Helge Haapaniemeä, Rauli Pudasta, Kairentoa ja Mäkelää sekä Yhtyneiden Paperitehtaiden luomia  taloudellisia mahdollisuuksia, taustatukeaan Matti Laurilaa sekä Antti Kalliomäkeä, joka otti Peltoniemen mukaan Helsingin MM-projektiin 1980-luvun alussa.

– Isä ja äiti olivat aluksi iso moottori minun kehitykselleni. Isä piirteli kynällä tekniikkaa ja näytti kuvia. Sitten Yhtyneiden Paperitehtaiden ammattikoulussa piirtelin itsekin sivukaupalla kuvia siitä, miten seiväs taipuu, silloin kuin olisi pitänyt opiskella matematiikkaa. Koulu ei oikein kiinnostanut, Peltoniemi tunnustaa.

– Moni urheilija luulee, että apu tulee sieltä sivusta, mutta ei se tule. Minulle hyppäämisessä tärkeintä oli tunne. Se ei löydy sieltä videolta, joka on kyllä hieno apuväline. Täytyy itse tietää mitä tekee ja olla nöyrä, Asko Peltoniemi sanoo.

Bubkan esimerkki kirkasti ponnistuspaikan

Haapakosken valmennus ja harjoitusleirien tuoma hypyn rivakka kehitys näkyi tuloksissa ja se toi paikan Helsingin MM-projektiin, joka taas oli lopullinen sysäys huippu-urheilijan uralle.

– Antti Kalliomäki näki minussa jotakin ja otti mukaan kun Helsingin MM-projektiryhmä kokoontui vuonna 1981. Näin siellä Tiina Lillakin, Arto Bryggaren ja muita huippuja. Itse lähinnä hämmästelin, mitä tällainen poika täällä tekee, mutta hyvin minut otettiin vastaan, Peltoniemi sanoo.

Kesällä 1981 Peltoniemi meni 520 ja oli viides 19-vuotiaiden EM-kilpailuissa Utrechtissa, Hollannissa. Silloin hän tapasi urheilijan, joka mullisti koko lajin.

– Sergei Bubka oli niissä kisoissa seitsemäs. Hänellä kuten muillakin Neuvostoliiton hyppääjillä oli mukana vain yksi seiväs. Minulla niitä oli pussissa viisi. Hän tuli minun luokseni ja näytti lappua, jossa oli seipäiden jäykkyyksiä. Sanoin ”No”, kun minulla ei sellaista seivästä ollut, Peltoniemi kertoo.

Muutama vuosi myöhemmin Peltoniemi katseli Ostravassa, kun Bubka oli mennä 586 kaatosateessa ja ylitti kolme päivää myöhemmin Bratislavassa ME:n 585.

– Timo Kuusisto piti Bubkalle Ostravassa sateenvarjoa, että hän sai pihkat käteen. Ajattelin, että tuohon en pysty, mutta lähemmäksi pitää päästä, Peltoniemi ihasteli Bubkan sadekilpailun hyppyjä.

Bubkan esimerkki innosti Peltoniemen jopa hieman ylikorostamaan harjoitteluaan, mutta avasi silmiä myös tekniikan suhteen.

– Bubka mullisti ponnistuspaikan. Olin aina ponnistanut yläkäden takaa, mutta pystyin sittemmin käyttämään viiden metrin, ja jopa 510:n otekorkeutta. Olin hyppääjänä hidas, mutta ponnistuspaikka, ponnistusvoima ja otekorkeus pelastivat minut. Lähtö oli minulla maailman huippua, mutta kaikki sen jälkeen ihan katastrofia, Peltoniemi veistelee tekniikastaan.

Tehdas antoi samat edut kuin jalkapalloilijoille

Tekniikan ja nopeuden puutteita Peltoniemi korvasi kovilla ominaisuuksilla, joista varsinkin ponnistusvoima oli huipputasolla. Hän muistaa ponnistaneensa paikaltaan viisiloikkaa 18 metriä ja staattisen ponnistuksen ennätys oli rapiat yli 71 senttiä.

Levytankokin totteli Peltoniemeä, joka tempaisi 76-kiloisena 107,5 kiloa, nosti rinnallevedossa 145 kiloa ja työnsi niskan takaa 155 kiloa.

Ominaisuuspohja oli isän ideoinnin peruja.

– Muistan kun tultiin koulusta, isä oli pannut narun kattoon ja sen päähän 50 penniä. Sen sai, kun pystyi ponnistamalla ottamaan sen. Sitten myöhemmin haasteena oli ponnistaa kyynärpää kattoon ja menihän sekin, Peltoniemi sanoo.

Voimailun pariin Peltoniemi vihkiytyi veljiensä kanssa painonnostaja Jouko Aallon johdolla.

– Aalto opetti meille kaksi vuotta tekniikkaa kepillä ja tangolla. Kun mentiin eka kerran leirille, meiltä kysyttiin, miten osaatte nostaa noin. Punttisalille oli kotoa kaksi kilometriä. Sinne ja takaisin juostiin ja kotona odottivat aina lämpimät voileivät.

– Minä treenasin aina sen verran tehokkaasti, että kaksi viikkoa oli harjoitusleirille maksimimitta. Olin kerran leirillä kolme viikkoa ja sanoin sen jälkeen, että tämä riitti. Kolmannella viikolla olin aivan puhki, Asko Peltoniemi muistelee.

Yhtyneet Paperitehtaat tuki läpi urheilu-uran

Peltoniemen koti on pysynyt visusti Valkeakoskella. Yhtyneiden Paperitehtaiden ammattikoulun jälkeen hän pääsi tehtaalle töihin ja sai urheilu-urallaan samat edut kuin tehtaan tukemat jalkapalloilijat.

– Töitä oli neljä tuntia päivässä, joten pystyin tekemään aamu- ja iltaharjoitukset. Kokeilin myös täyspäiväistä urheilua, muttei se sopinut minulle. Tein aina kovimmat harjoitukset aamulla ja minulle sopi, kun treeneissä oli vähän kiire, Peltoniemi muistelee.

Aktiiviuran jälkeen Peltoniemi oli 14 vuotta Valkeakosken Hakan jalkapallojoukkueen fysiikkavalmentajana ja tovin seiväshyppääjä Jere Bergiuksen valmentajana, mutta seuraa nyt urheilua penkkiurheilijana.