Suomen Yleisurheiluarkisto on julkaissut uuden yleisurheilun kehitysvuosien tuloshistoriaa käsittelevän teoksen. Ari Törmän kokoama teos on osa julkaisusarjaa Athletics in 19th Century ja se kertoo vuosista 1873–1876. Teos sisältää myös 36 harvinaista piirroskuvaa tai varhaista valokuvaa.
Suurinta osaa nyt julkaistusta tiedosta ei aikaisemmin ole julkaistu 150 vuoteen missään! Teos julkaistaan Suomen Yleisurheiluarkisto -yhdistyksen jäsenille maksuttomana jäsenetuna. Kirjasta ja yhdistyksen muusta toiminnasta voi tiedustella osoitteesta mikko.nieminen@DLC.fi (puhelimitse 019 545 115).
Ote kirjan esipuheesta:
Vedonlyönnin suosio vaikeuttaa pikajuoksujen tulosvertailua ja jotkin asiat jäävät unohduksiin
Irlannissa syntynyt englantilainen Frank Hewitt loi maineensa Australiassa ammattilaisena. Hewitt oli maailman nopeimpia juoksijoita 100 metristä 800 metriin. Mutta vain harvoissa kilpailuissa hän näytti todellisen kuntonsa säilyttääkseen riittävät vedonlyöntimahdollisuudet tasoitusjuoksuissa.
Tasmanian pääkaupungissa Hobartissa vuonna 1873 Hewitt juoksi 100 jaardia aikaan 9,5. Barrack Squaren tilapäinen juoksurata oli kuitenkin viettävällä maalla, mikä lienee vaikuttanut lopputulokseen. Hewittin lähinnä paras aika vuosina 1873-1876 oli puoli sekuntia tätä tulosta heikompi.
Daniel Wight oli ensimmäinen paikallinen tähtiurheilija Jedburghin Border Games -kisoissa Skotlannin rajaseudulla. Menestyksekkäällä urallaan hän vuonna 1874 voitti siellä kolmannen kerran peräkkäin 100 jaardin juoksun ajalla 9,5. Tämän tuloksen ajanoton luotettavuudesta on eri näkemyksiä.
”Jack” Aplett ja ”Scone” Watson juoksivat Australiassa 200 jaardia (182,88 metriä) suoralla nurmiradalla hämmästyttäviin aikoihin. Vaikka nurmiratojen reitinmittauksen luotettavuus on haastavaa, voidaan heitä perustellusti arvioida aikakautensa eräiksi parhaista pikajuoksijoista erityisesti 200 metrin matkalla.
Vuonna 1845 perustettu Sheffield Handicap oli 1870-luvulla maailman korkeatasoisin vuosittainen pikajuoksukilpailu. Voittoaikoja Sheffieldissä ei silti useinkaan julkaistu, vaikka satoja tuon ajan parhaita juoksijoita kilpaili pääsiäispyhinä suurista rahasummista jopa 25000 katsojan läsnäollessa.
Sheffieldissä pikamatkan vuoden 1874 maailman kärkiajan juossut ”Charley” Kitchen kuoli nuorena. 1885 uutisoitiin hänelle langetetusta kaksinnaimistuomiosta, sitten juopottelutuomiosta, varkaustuomiosta, liikehuoneiston toimiluvan peruuttamisesta ja kuukausi ennen kuolemaa joutumisesta houruinhuoneeseen.
Koulunsa priimus James Barnicoat voitti 16- ja 17-vuotiaana Uuden-Seelannin eteläsaarella Nelsonin koululaiskilpailuissa kaiken mahdollisen ja hänen tuolloinen 100 jaardin aikansa oli vuonna 1875 maailman kärkitulos. Hän ei kuitenkaan valinnut urakseen huippu-urheilua, vaan tahtoi seurata isänsä jälkiä.
Barnicoatin isä toimi kaksi vuosikymmentä Uuden-Seelannin parlamentin ylähuoneessa. Poika valittiin jo 22-vuotiaana maansa pääkaupungissa pohjoissaarella sijaitsevan Wellington Collegen rehtoriksi. Kunnes 27-vuotiaana hän ampui itsensä ja kuolinsyyksi ilmoitettiin ylirasituksesta johtunut mielenmasennus.
Kestävyysjuoksuissa parhaita tuloksia vuosina 1873-1876 tekivät Englannista Australiaan muuttanut ”Alf” Bird sekä joitakin vuosia myöhemmin maailman parhaiksi ultrajuoksijoiksi kehittyneet George Hazael ja Charles Rowell. Keskipitkillä matkoilla heidät haastoi 162-senttinen skottijuoksija ”Jamie” McLeavy.
Nykyisessä vain sadan asukkaan pikkukylässä Dranganissa juoksi vuonna 1875 ensimmäisen kilpailunsa tuleva Irlannin mestari ”Tim” Dwyer, josta Tipperaryssa myöhemmin laadittiin laulujakin. Dwyerin tulos jäi aikanaan pimentoon, mihin välillisesti vaikutti, että juoksijan nimi paikallislehdessä esiintyi väärässä asussa.
Moukarituloksien vertailtavuus edellyttää tietoa moukarin varren pituudesta
Historian paras skottiurheilija Donald Dinnie hallitsi lajin kuin lajin, kaikkein parhaiten kuulantyönnön, missä lajissa kovimman vastuksen tarjosivat hänen pitkäaikainen partnerinsa James Fleming ja irlantilainen Owen Duffy. Moukarinheitossa Dinnien ura maailman huipulla kesti vuosikymmeniä.
Moukarinheiton tuloskehitys räjähti, kun Kanadaan muuttaneet skotit keksivät pyörähdysvauhdin (’swing’) vuonna 1863. Tämän aiemmasta skottitraditiosta poikenneen tekniikan suurin kehittäjä ja ennätysten murskaaja oli ontariolainen rautatienrakentaja ja myöhempi parlamentaarikko Roderick McLennan.
Moukarinheittäjien kaaret lyhenivät vuodesta 1875 alkaen, kun sekä Englannin että Irlannin kilpailusäännöissä palattiin lyhyeen 3½ jalan pituiseen moukarinvarteen, joka oli ollut moukarinheiton aivan varhaisvuosien yleisin standardi. 1850-luvulta saakka oli kuitenkin kehittynyt muita erilaisia käytäntöjä.
Useimmissa muissa maissa varren pituus oli vuodesta 1875 alkaen yhä rajoittamaton, joskin oli olemassaolevien välineiden myötä kehittyneitä kirjoittamattomia sääntöjä. Kilpailutuloksissa oli myös yleistä mainita poikkeuksellisesta varren pituudesta ja ennätyksiä vahvistettiin erilaisille moukareille.
Pohjois-Amerikassa ammattilaisten ennätysstandardiksi ajan mittaan kehittyi merkittävästi pidempi 4½ jalan pituinen varsi. Oxfordin-Cambridgen yliopistokilpailuissa heitettiin muusta Englannista poiketen 4 jalan varrella. Skotlannissa turvauduttiin toisinaan yhä 3¾ jalan pajamoukariin.
Moukarinheiton varhaisvuosia tutkiessani olen laatinut fysiikan lait ja ihmiskehon ominaispiirteet huomioonottaen laskentakaavat jo 15 erimittaiselle varrelle. Kilpailu kilpailulta yksityiskohtia kartoittaen voidaan selvittää useimpien Roderick McLennanin varhaisten haamutulostenkin todellinen vertailuarvo.
Erityisen haasteen tutkimukselle asettaa, että varren pituuden ollessa rajoittamaton valmistivat useat suurimmista kuuluisuuksista itselleen erityisvälineitä. Tulosluetteloiden puutteellisuuden vuoksi niiden käyttöä joudutaan selvittämään myöhemmistä kirjallisista lähteistä ja vertailevaa menetelmää käyttäen.
Vuoden 1875 sääntömuutoksen jälkeen nykyiseen 4 jalan varteen palattiin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa uudelleen vuonna 1887 ja kaaret jälleen pitenivät. Esipuheen tilasto-osassa olen laskennallisesti suhteuttanut tulokset yhä vuotta 1875 edeltäneeseen ja nykyisin taas voimassaolevaan 4 jalan standardiin.
Vuosien 1873-1876 parhaaksi moukarimieheksi arvioin vantteran irlantilaisen Maurice Davinin, joka heitti lyhyttä moukaria yhdellä kädellä. Ammattilaiskilpailuja hallinneen Donald Dinnien ja Cambridgen yliopistourheilija George ”Hammer” Halesin häntä hieman pidempien kaarien syy on ollut eri heittoväline.
Tästä aiheesta olen tällä tietoa julkaisemassa myös erityisartikkelin tulevaisuudessa. Toinen tuleva tutkimuksellinen haaste on heittorenkaan laajuuden sekä vauhdinoton ja yliastumisenkin salliminen eri aikakausina eri kilpailuissa, mistä ei juurikaan tutkimusta vuotta 1875 edeltävältä ajalta ole.
Kirjan myyntihinta on 45,- ja sitä voi tilata osoitteesta mikko.nieminen@DLC.fi (puh. 019 545 115). Kirjan tuotto ohjataan lyhentämättömänä suomalaisen yleisurheiluperinteen pelastus- ja dokumentointitityöhön.