Nyt on aika ottaa suomalaisen yleisurheilun valmennusjärjestelmän kehityksessä loikka kohti kaupunkivalmennuskeskuksia. Historiallisessa katsannossa voidaan puhua neljännestä loikasta järjestelmän kehityksessä, mutta siitä tuonnempana.
Liiton vuosien 2017-2020 strategiaan pohjaava muutos on suuri. Tavoitteena on optimoida seurojen, Suomen Urheiluliiton, Huippu-urheiluyksikön, urheiluakatemioiden sekä kyseisten kaupunkikuntien yhteiset resurssit. Esimerkiksi urheilijoiden tukeminen rakennetaan yhden luukun periaatteelle. Se tarkoittaa, että kaupunkivalmennuskeskukset toteuttavat sen ja urheilijoiden keskeiset mesenaatit; valmentaja, seura, akatemia, liitto ja huippu-urheiluyksikkö ovat rakentamassa sitä saman pöydän ääressä.
Liiton hallitus siunasi muutoksen rakennuspuiksi valmennusjohtajan ja seurapalvelujohtajan työsopimusten jatkon. Samalla laitettiin hakuun kolme valmennuspäällikön pestiä (vrt. hakuilmoitus). Kyseessä ovat pääkaupunkiseudun, Jyväskylän ja Tampereen kaupunkivalmennuskeskuksen vastuuvetäjien tehtävät. Ne ovat mitoitettu puolipäiväisiksi. Toisen puolipäiväisyyden tulee rakentua niin ikään yleisurheilutyöstä kyseisissä keskuksissa.
Valmennuspäälliköiden päätehtävänä on rakentaa urheilijoiden ja valmentajien toimintaedellytyksille yhden luukun malli, joka urheilijoiden tukemisen ohella sisältää mm. palvelupakettien, yhteisharjoittelun ja valmentajaverkostojen organisoimisen. Näiltä pohjin valmennusjärjestelmän kehittämistyö jatkuu ripeästi siten, että jo tuleva vuosi suunnitelmineen ja toimintoineen kuvastaa historiankin mitassa isoa muutosta.
Kovenevan kilpailun vastaukset löytyvät ensisijaisesti toiminnan laadusta. Urheilijoiden ja valmentajien toimintaedellytyksiä pitää pystyä parantamaan. Alkuvuodesta käynnistyneessä huippu-urheiluseurojen prosessissa viisi seuraa on työstänyt käytännön vastauksia kahteen kysymykseen; miten ratkaistaan urheilijan arjen haasteet ja luodaan uskottava visio yleisurheilijanpolusta sekä miten rakennetaan valmentajien toimintaedellytysten, osaamisen, yhteistyön ja arvostuksen kehittyminen?
Osallistu, anna palautetta
On syytä muistaa, että isokaan muutos ei ole itsetarkoitus. Kärkiurheilijoiden räätälöity tukeminen, laaja kansainvälinen kilpailuohjelma, nuorten maajoukkuevalmennus ja kattava valmentajakoulutus ovat esimerkkeinä asioita, jotka kannattaa säilyttää. Lajiryhmä- ja lajikohtaisten ratkaisujen on tarkoituksenmukaista eriytyä, esimerkkinä pika-aitajuoksut leimaavat keskusten ja suurseurojen arkea enemmän kuin heittolajit.
SUL:n valmennusjärjestelmän neljännelle loikalle on iso tilaus: globalisaatio ja digitalisaatio ovat tehneet maailmasta ”pienen”. Yleisurheilu on Suomessa erittäin suosittua ja hyvien yleisurheilijoiden määrä jatkaa nykyhistorian suurinta kasvua. Muutos syntyy osallistumalla ja vaikuttamalla.
Uutta järjestelmää rakennetaan nyt, joten nyt on aika ottaa kantaa, lähetä ajatuksiasi sähköpostiin (jarmo.mäkelä@sul.fi ). Jokainen esitys, ajatus ja mielipide nostetaan pöydälle, kun järjestelmän uudistyötä jatketaan.
Jarmo Mäkelä
Toimitusjohtaja
Suomen Urheiluliitto
0400 506104
jarmo.mäkelä@sul.fi
,
Miksi puhutaan neljännestä loikasta?
Mistä kyse on, kun Suomen Urheiluliiton valmennusjärjestelmän neljännestä loikasta. Kyse on neljännestä väkevästä muutoksesta yleisurheiluvalmennusjärjestelmän toiminnassa.
SUL ja sen valmennusjärjestelmä on 110 vuoden mittainen tarina. Ensimmäiset 50 vuotta mentiin ylivalmentajien komennossa, kun Tahko Pihkala ja Armas Valste lähettelivät kirjepostina valmennusohjeita seurojen puheenjohtajille, jotka välittivät tiedot urheilijoille. Sotien jälkeen etenkin Eurooppa heräsi kehittämään urheilu- ja valmennusjärjestelmiään ja meillä sotavuosien myötä ymmärrettävästi romahtanut kansainvälinen yleisurheilumenestys synnytti 1950-luvun alusta lähtien keskustelun ylivalmennuksen riittämättömyydestä.
Näiltä pohjin 1960-luvulle tultaessa lajivalmennus alkoi kehittyä nopeasti. Ensimmäiset lajivalmentajat Mikko Paananen, Valto Olenius ja Pentti Koivisto näyttivät suuntaa ja johtivat lajiensa urheilijat keihäänheittäjät sekä seiväs- ja pituushyppääjät ainoina kansainväliseen menestykseen kokonaisuutena kuivalla 1960-luvulla.
Lajivalmennuksen kausi jäi lyhyeksi, vain parinkymmenen vuoden mittaiseksi. 1980-luvulle valtakunta oli vaurastunut, liikkuminen alkoi olla vaivatonta ja urheiluopistojen lisäksi maakuntien keskuskaupunkeihin oli rakennettu yleisurheiluun soveltuvia talviharjoittelupaikkoja. Kiristynyt kilpailu synnytti tilauksen henkilökohtaiselle valmentamiselle, jolle silloiset keskusjärjestöt olivat rakentaneet tehokasta pohjaa koulutusrakenteillaan jo 1970-luvun ajan.
Ylivalmentajien, lajivalmentajien ja henkilökohtaisten valmentajien vedolla on pärjätty näihin päiviin. Maailma, Suomi sen mukana on vain kiihdyttänyt kehitystään. Yleisurheilussakaan olosuhteet tai osaaminen eivät ole enää paikkaan tai henkilöön sitoutuvia. Nyt on ison muutoksen aika.
Jarmo Mäkelä