Lassi Korhonen jättää yleisurheilun arvokisajoukkueiden matkajärjestelyt, niihin liittyvän varusteshow´n ja monet muut Suomen Urheiluliiton (SUL) maajoukkuemanagerin tehtävät.

– Tässä on tehty tietty rupeama hommia. Nyt haluan viettää enemmän aikaa perheen kanssa, nelilapsisen perheen isä perustelee ratkaisuaan.

Korhonen, 50, on työskennellyt SUL:n palveluksessa yhteensä liki kaksi vuosikymmentä moukarinheiton lajivalmentajana, aluepäällikkönä, heittolajien nuorisovalmennuspäällikkönä ja viimeksi maajoukkueiden logistiikkaan ja varusteisiin liittyvistä asioista vastaavana managerina.

– Meillä on arvokisojen valintajärjestelmässä vuosittain parikymmentä tapahtumaa, joiden logistiikkaan, ilmoittautumiseen, urheilijoiden kutsuihin ja varusteisiin liittyen vastuu on ollut minulla, Korhonen kertoo.

Käytännössä Korhonen on organisoinut vuosittain yhteensä noin 750 matkaa kaikkine varuste- ja muine järjestelyineen. Ruljanssi on koskenut noin 500 henkilöä.

– Osassa arvokisoissa viimeinen ilmoittautumispäivä on nykyisin erittäin lähellä itse kisoja, mikä tarkoittaa lisäpaineita varsinkin, jos asianomaiseen maahan tarvitaan viisumihankintaa, jota ei ole voinut tehdä etukäteen ainakaan kaikkien osalta, Korhonen sanoo.

Nuorten arvokisoista kannattaa kerätä kaikki oppi

Vaikka managerin työt ruuhkautuvat kesän kiivaimmalla kilpailukaudella, Korhonen on nauttinut työstään ja kerännyt kiitosta. ”Jämpti, ahkera, tasapuolinen, erikoiskohtelun Lassilta saavat vain aikuisten arvokisojen mitalistit”, Korhosta kuvaillaan.

Korhonen itse näkee, että monista työtehtävistä nuorten arvokisajoukkueissa mukana olo, on ollut hänelle antoisinta.

–  Kun arvokisojen yhteydessä puhutaan opintomatkoista, nuorten arvokisat ovat niitä kaikkein tärkeimpiä oppimatkoja varsinkin jos ne kestävät kauemmin. Ne matkat urheilijan kannattaa ottaa oppimiskokemuksina, paluumatka mukaan lukien, Korhonen sanoo.

– Nuorten kisoissa näkee, kuinka moni urheilija oppii ja kasvaa kisamatkan aikana. Se on itsellekin hieno juttu nähdä, kuinka urheilija imee kokemusta ja sellaista nyt ”tiedän mitä teen, kun olen seuraavissa kisoissa” -tunnetta, eikä pelkkää fiilistä, Korhonen sanoo.

Parhaat ovat sitä myös tausta-asioissa

Kisamatkoista Korhoselle on erityisesti painunut mieleen kymmenen mitalin 19-vuotiaiden EM-kilpailut Riiassa 1999. Tuossa joukkueessa oli Olli-Pekka Karjalaisen, Johanna Mannisen, Aki Heikkisen, Jaakko Ojaniemen, Merja Korpelan ja Sini Pöyryn tapaisia menestyjiä.

– Suomalaisena sellaista mitalisadetta saa harvoin kokea. Tosin täytyy sanoa, että joskus se yksi tai kaksi mitalia arvokisoista tuntuu sitten melkein sitäkin hienommalta, Korhonen miettii.

Valmentajana ja arvokisajoukkueiden taustavoimana Korhonen on pannut merkille, että huippunimet ovat hyviä kaikessa, myös kilpailuun liittyvissä tausta-asioissa.

– Parhaat urheilijat tekee parhaiten myös tausta-asiat. Esimerkiksi, kun kysytään asioita, vastaukset tulevat hyvissä ajoin. Sen näkee jo nuoresta urheilijasta, että hänessä on potentiaalia todella hyväksi urheilijaksi, kun asiat hoituvat hyvin myös radan ulkopuolella, Korhonen sanoo.

Väärissä trikoissa Ruotsi-otteluun

Arvo- ja muiden kisojen joukkueissa Korhonen on vuosien mittaan kokenut kaikenlaista. Erityisen hyvin ovat mieleen painuneet monet yleisurheilun persoonallisuudet.

– Muistuu mieleen eräs Helsingissä pidetty Ruotsi-ottelu, kun joukkueeseen valittu heittäjä soitti ja sanoi, ettei tule hotelliin kisaa edeltäväksi yöksi. Sovittiin, että vien hänelle maajoukkueasun Olympiastadionin pohjoispäädyn ulkopuolelle ennen kisan alkua, Korhonen muistelee.

–  Kun menin sinne, siellä hän odotteli pakettiautossa patjallaan torkkuen. Hän otti asun ja lähti kentälle, ja silloin huomasin, että hän pani päälleen vain verryttelytakin, jalassa hänellä oli omat urheilutrikoot, ja ne olivat meidän maajoukkueasun kanssa kilpailevan merkin tuote.

– Ei auttanut kuin juosta kentälle ja viedä hänelle maajoukkueen siniset trikoot, jotka heittäjä sitten pisti jalkaan ja tuumi kohteliaasti, että ”sori, en tiennyt, että pitää olla firman kledjut”.