”Mikä ootkaan kiitävä kummitus / radan aaveko oot vai ihminen? / Penikulmas on helppo kuin harpahdus, / sinä liitelet, muut jää horjuen.” Näin runoiltiin Paavo Nurmi -runon suomennetun version ensi säkeissä. Runo ilmestyi Pariisin kisojen kokemusten pohjalta New York Herald Tribunessa 7.8.1924 ja suomennettuna sen jälkeen joissakin maamme sanomalehdissä.

Paavo Nurmen urheilusaavutukset vuodelta 1924 hakevat vertaistaan yleisurheilun historiassa. Hän osallistui tuolloin 29 kilpailuun voittaen ne kaikki. Häntä ei pysäyttänyt edes Pariisin olympiakisoihin laadittu aikataulu, jossa kaksi hänen vahvinta juoksumatkaansa (1 500 ja 5 000 metriä) oli laitettu noin tunnin aikaerolla samalle päivälle.

Paavo Nurmen kilpailuvuosi 1924 voidaan osuvasti jakaa kolmeen osaan: valmistautumisvaihe kotimaassa, toteutus Pariisin olympiakisoissa ja kisojen jälkeinen kilpailujakso kotimaassa, joista jälkimmäisin nimetään kirjassa Yksin aikaa vastaan osuvasti ”tilaustyövaiheeksi”. Paavo Nurmen lähtölaskenta tulevaan sankaruuteen ei kuitenkaan ollut helppo ja vaivaton. Aikalaislähteissä siitä saa kattavan kuvan, jota tässä kirjoituksessa olennaisilta osiltaan kuvataan.

Hyvin alkanut valmistumisvaihe oli päättyä vakavaan loukkaantumiseen

Siirryttäessä olympiavuoteen 1924 Paavo Nurmi ei ollut maailmalla mikään tuntematon suuruus, kotimaasta puhumattakaan. Hän oli vuoden 1920 Antwerpenin kisojen kolminkertainen olympiavoittaja (joista kaksi henkilökohtaista voittoa) sekä mailin ja 5 000 metrin maailmanennätysten omistaja. Varsinkin edellinen, elokuussa 1923 Tukholmassa juostu ennätys 4.10,4 oli lujaa tekoa kestäen kaikki hyökkäykset kahdeksan vuoden ajan.

Nurmen harjoittelu talvella 1924 kului onnellisissa merkeissä aina pääsiäiseen saakka. Tällöin, ensimmäisenä pääsiäispäivänä 20. huhtikuuta, hän osallistui kokeilumielessä itse suunnittelemallaan reitillä Turun Urheiluliiton jäsentenvälisiin murtomaakilpailuihin. Noin seitsemän kilometrin matka sujui lennokkaasti lähes maaliin saakka. Kunnes tapahtui onnettomuus, mikä oli tuhota koko kilpailuvuoden ja pahimmassa tapauksessa hyvin alkaneen kilpauran.

Paavo Nurmi kertoi tapahtuneesta onnettomuudesta Toivo Kailalle tämän Nurmesta vuonna 1925 julkaistun kirjan haastatteluvaiheessa seuraavaa: ” Ensimmäisenä pääsiäispäivänä otin osaa Urheiluliiton jäsenten väliseen murtomaakilpailuun 7 km:n matkalla. Aivan lopussa, noin parisataa metriä maalista, kaaduin iljanteisessa metsässä. Oikea polvi loukkaantui, haljeten päältä lumpioon saakka.  … Nyt jouduin vuoteen omaksi. Olin kolme neljä päivää aivan makuulla, enkä viikkokauteen pystynyt minkäänlaiseen harjoitteluun.”

Kaila kirjoittaa kirjassaan Nurmen epätoivon viikoista vakuuttaen, että ”hänen turkulaiset tuttavansa kertovat, miten hän niihin aikoihin hermostuneena klenkkasi kaupungilla toinen jalka suorana.” Martti Jukola kirjoitti tunteisiin vetoavasti (kuten useimmiten) kyseisistä piinaviikoista Suomen Urheilulehdessä tähän tapaan: ”Ei voida kieltää, etteikö Paavo Nurmen viimeaikainen harjoitus ole ollut jotakin kaikkea uhmaavaa, etteikö siihen ole sisältynyt kätkettyä omanarvon loukkaantumista ja syrjäytymisen kimmastumista. Mutta silloinhan suomalainen tekee ihmeitä, kun se suuttuu. Paavo Nurmi on harjoitellut suutuksissaan. Tehnyt sellaisia päiväurakoita, että ne riittäisivät muille viikoksi. Ne, jotka ovat joutuneet näkemään vilahdukselta hänen harjoituksiaan, ovat puistaneet päätänsä: tappaahan se itsensä!”

Ensimmäisen kerran loukkaantumisensa jälkeen Nurmi kokeili kuntoaan 11.5. Salossa järjestetyissä piirin maastomestaruuskilpailuissa ja voitti 8 kilometrin matkan lähes kahden minuutin marginaalilla. Turun Sanomat hehkutti sinänsä vaatimatonta tapahtumaa seuraavasti: ”Yleisöä vilisi aivan mustanaan lähtöpaikalla ja sitten koko reitin varrella … rata 4 km oli aivan liian vaikea. Itse Nurmikin sanoi, että radalla oli neljä tarpeettoman pahaa, jyrkkää ja kallioista nousua ja laskua … ja huomautti hän lopuksi, ettei Helsingin puolessa tulisi kysymykseenkään näin vaikeitten ratojen juokseminen.”

Viikkoa myöhemmin Paavo Nurmi kokeili uudelleen kevätkuntoaan Turussa. Kunto oli nousussa, sillä hän sivuutti kaikki kierroksella Urheilupuistossa juostussa 5 000 metrin kilpailussa. Martti Jukolan edellä kuvaama ”hevoskuuri” tehosi siis Nurmeen, joka kuntoutui olympiakatsastuksiin mennessä, voittaen niissä parasta kuntoaan säästellen kaksi matkaa: 1 500 ja 3 000 metriä. Nurmen kovin kotimainen haastaja Ville Ritola ei Nurmea kohdannut, mutta osoitti silti vahvan kuntonsa. Eläintarhan kuraisella radalla 10 000 metriä taittui maailmanennätysaikaan 30.35,4.

Eläintarhan testijuoksut 19.6.1924

Olympiakatsastuksissa osoitettu kunto kohotti myös Nurmen uskoa tulevaan menestykseen.  Kailan kirjassa hänen kerrotaan todenneen, että ”tuntiessani karsintakilpailujen jälkeen jälleen pääseväni kuntoon, ilmoitin Helsingin Kisa-Veikoille, että jos he järjestävät kilpailun, otan siihen osaa ennätysaikomuksessa”.

Tämä ennätysaikomus kerrottiin ensimmäisenä julkisuuteen Nurmen syntymäpäivänä 13.6. Turun Sanomissa.  Seuraavan päivän pääkaupungin valtalehdet tiesivät kertoa, että Nurmi juoksee kisoissa kaksi matkaa samalla aikataululla, joka on käytössä myös olympiakisoissa. Uusi Suomi hehkutti kilpailupäivänä 19. kesäkuuta Nurmen kykyjä kysymällä ”rikkoutuuko ennätys” ja vastaamalla, että ”Nurmi itse on kunnostaan varmempi – [täynnä] itseluottamusta, jonka järkähtämättömänä perustana on tietoisuus siitä, että on tieteellisen tarkasti valmistautunut tehtäväänsä”.

Myös yleisön odotukset leijailivat yläilmoissa ja se sai niin toimittajat kuin pilapiirtäjätkin kuvaamaan kahta kilpailua: toista Eläintarhan juoksuradalla ja toista lippuluukuilla. Lippujen hinnat olivat 8, 10 ja 15 markkaa. Nykymittapuulla arvioituna ne eivät olleet kovin korkeat, sillä 10 tuolloista markkaa vastasi viime vuoden arvossa noin neljää euroa. Silti maksavaa yleisöä kokoontui katsomoon ”vain” kolmisen tuhatta, kun Pariisin kisojen jälkeisissä juoksuissa pienemmätkin paikkakunnat kokosivat selkeästi suuremman yleisömäärän. Mitään poikkeuksellista ei siis uskottu tapahtuvan.

Omasta ohjelmastaan kilpailuissa Nurmi kertoi Kailalle jälkikäteen, että ”aikomukseni oli kaataa vain 1,500 metrin ennätys, ja 5,000 juoksin vain kokeillakseni, kestänkö nuo molemmat matkat Parisissa samana päivänä. Mutta 5,000 m meni nousukuntoni ansiosta yli omien odotusteni. En katsonut väliaikoja; juoksin ilman kelloa, kun otin koko juoksun vain kokeeksi.”

Paavo Nurmen puheen ”kokeeksi ottamisesta” Jukolan mainitsemalla Eläintarhan ”erikoistrimmatulla” radalla voi hyvin unohtaa, kun katsoo molempien juoksujen vauhdinjakoa. 1 500 metrin ensimmäinen kierros vei aikaa 57,3 (toisen lähteen mukaan 57,8) ja 5 000 metrin ensimmäinen kilometri vastaavasti 2.48. Tasaisella matkavauhdilla 1500 metrin lopputulos olisi ollut noin 3.36 ja 5 000 metrin 14.00 – molemmat rajusti alle voimassa olevan maailmanennätyksen. Turun Sanomien mukaan ”hänen juoksunsa ensi kierroksella muistutti jonkun huomattavan piirin mestaruuskilpailujen 400 metrin vauhtia.”

Toisaalta kokeilussahan on sekin näkökulma, että voi testata miten itse kestää kovan alkuvauhdin ja miten siitä selviää kirikykyisenä maaliin saakka. Hyvin Nurmi sen kesti. 1 500 metriä taittui aikaan 3.52,6 ja vajaata tuntia myöhemmin juostu 5 000 metriä aikaan 14.28,2 – molemmat uusia maailmanennätyksiä. Merkille pantavaa on myös se tosiasia, että Nurmi juoksi molemmat matkat soolojuoksuna eli ilman vähäisintäkään vetoapua. Toisaalta, kukapa siihen olisi pystynyt? Lahden valmennusleiriltäkin (joita Nurmi inhosi) 1 500 metrin olympiakuntoa katsastamaan hätistetyt maan toiseksi parhaat mailerit jäivät Nurmen vauhdissa yli kahdeksan sekunnin päähän. 5 000 metrin juoksussa haastetta ei ollut senkään vertaa.

Kilpailupäivänä Helsingin Sanomille antamassaan kommentissa Nurmi totesi ennätyksistään, että ”eivät ne tulleet odottamatta, vaan suoraan sanoen olin odottanut vieläkin parempaa aikaa varsinkin 1,500 metrin matkalla. Aloin tämän matkan liian kovalla vauhdilla ja kun kuulin aikani ensi kierroksen jälkeen, arvelin heti, etten hallitse tätä matkaa siten kuin olin suunnitellut. Hiljensin vauhtia ja juoksu muodostui niin sanoakseni katkonaiseksi.” 5 000 metriä sen sijaan sujui ”lasketellen” … ”ja olisi siinä mennyt 10,000 metriä samaa vauhtia, kaikki tuntui niin kevyeltä.”

Myöhemmällä iällään toimittajia (joita hän pilkkasi mm. musteen levittäjiksi) karttanut Nurmi antoi vuonna 1924 vielä auliisti kommentteja juoksuistaan. Niinpä Helsingin Sanomat julkaisi 22.6. nimimerkillä S–o varustetun, kattavan Paavo Nurmea haastattelemassa -jutun. Siinä Nurmi kommentoi Eläintarhan juoksujaan ja Pariisin kisojen odotuksia. Eltsun kokeiluista Nurmi oli tyytyväinen 5 000 metrin juoksuun, mutta tyytymätön 1 500 metrin tulokseen. Tärkeää on myös panna merkille toimittajan kertoma kommentti, jossa Nurmi ilmoitti, että ”hän olisi ollut halukas juoksemaan seuraavana päivänä 800 ja 10 000 metriä, mutta kilpailua ei järjestetty”. Nurmen tavoitteina edellisessä olisi ollut Suomen ennätys ja jälkimmäisessä Ritolan olympiakatsastuksissa juoksema maailmanennätys.

Pariisin kisoista Nurmi toteaa, että ”jos kaikki käy, kuten olen suunnitellut, täytyy minun juosta Parisissa kahdeksan kertaa [10 000 metriä mukaan luettuna] … on vain vahinko, että meidän suomalaisten täytyy uhrata niin paljon voimaa voittaaksemme toinen toisemme”. Kuten on tunnettua, Ruotsi ei kuulunut Nurmen suosikkimaihin. Hän toteaa, että ”Ruotsi on jo viisastunut ja sen juoksijajoukko onkin nyt entistä huomattavasti pienempi. Heidän laulajansakin ovat nyt poissa, luojan kiitos”.

Martti Jukola, jolla oli tapa ja taito kirjoittaa värikkäästi, asettaa Paavo Nurmen suuhun Eläintarha-näytöksen jälkeen uhmakkaat sanat: ”Nyt saavat juoksuttaa Pariisissa molemmat matkat, vaikka perätysten. Ei enää muutoksia anota.” Paavo Nurmi oli joka tapauksessa valmis kohtaamaan haasteensa ja haastajansa Colombesin olympia-areenalla.

Pariisin menestyspäivät

Paavo Nurmen urotyöt Pariisin kisapäivinä on kuvattu niin moneen kertaan, että niiden toistamiseen ei ole enää juuri tarvetta. Sen sijaan voidaan nostaa esiin muutama Paavo Nurmeen liittyvä tapaus, jossa faktaa ja ripaus legendaa on nivottu yhteen niin, että tosi ja taru sekoittuvat keskenään uskottavaksi tarinaksi.

Kisojen 1 500 ja 5 000 metrin loppukilpailun sijoittaminen aikataulussa samalle päivälle synnytti Suomessa jo etukäteen vilkasta keskustelua. Päätöksen katsottiin suunnatun suomalaisia ja nimenomaan Paavo Nurmea vastaan. Totuus lienee, ettei alkuperäistä aikataulusuunnitelmaa noudatettu, mutta huonosti harkittu se oli siitä huolimatta. Pariisissa paikalla olleen Yrjö Halmeen kisoista laatimassa kirjassa Olympialaiset 1924 ko. lajien alkamisajaksi mainitaan 3.50 ja 5.20 ip. Laajasti olympiahistoriaa tutkinut Volker Kluge toteaa kirjassaan Olympische Sommerspiele alkamisajoiksi 14.45 ja 15.15. Ilmeisesti nämä olivat suunnitellut alkamisajat, mutta todellisuudessa 1 500 ja 5 000 metrin juoksujen aikaväliä suurennettiin. Näin ollen Halmeen kertoma tieto on uskottavampi, mutta legendan kannalta ”alle tunnin aikaväli” on sitä arvokkaampi, mitä pienemmäksi tarinaa kerrottaessa aikaväli saadaan puristettua.

Vuoden 1924 aikana Paavo Nurmi oli useassa yhteydessä ilmaissuut halunsa juosta Pariisissa kaikki juoksumatkat 1 500 metristä kymppitonniin saakka, vaikka hän itsekin Helsingin Sanomien haastattelussa viitaisi siihen, että suomalaiset juoksuttavat itsensä väsyksiin keskenään kilpaillessaan. Tätä pelkäsi Suomen joukkueen johtokin. Martti Jukola puolestaan kertoo, että ”Suomen joukkueen johto oli ’luvannut’ kultamitalin Ritolalle ja tahtoi Nurmen jäävän pois. Kun Paavo kuitenkin viimeiseen saakka näytti taipumattomalta, oli johdon suorastaan kiellettävä häntä sitä matkaa juoksemasta. Silloin Nurmi raivostui, löi tamineensa laukkuun ja lähti harjoituskentälle.” Tarinat siitä, mitä harjoituskentällä tapahtui, vaihtelevat. Eräät niistä tietävät Nurmen juosseen vastaavan matkan alle puolen tunnin.

Joka tapauksessa Paavo Nurmi ja Ville Ritola kohtasivat kisoissa ensimmäisen kerran vasta 5 000 metrin juoksun loppukilpailussa. Nurmella oli takanaan mm. reilua tuntia aikaisemmin juostu 1 500 metrin loppukilpailu, jossa suomalainen oli tehnyt pelin selväksi juostuaan ensimmäisen 500 metrin kierroksen aikaan 1.13. Se riitti sekä Nurmelle itselleen että varsinkin muille.

Ville Ritola oli kuitenkin hankalampi vastustaja, vaikka oli hänelläkin jo takanaan 21 kilpailukilometriä. Hänen ja Edvin Widen johtama kärkijoukko veti ensimmäisen 500 metrin kierroksen aikaan 1.19,6 eli noin 13.30:n loppuaikaa enteilevää vauhtia. Oliko hurjalla avauskierroksella tarkoitus juosta Nurmelta niin sanotusti ”jalat alta”? Jos oli, se ei toiminut. Sen jälkeen vauhti tasaantui hieman alle 1.30:n kierrosaikoihin. Nurmi tyytyi seuraaman tilannetta kärkiparin takana, käyden välillä johdossakin, mutta siirtyen lopullisesti kisan johtoon vasta kolmen kilometrin jälkeen. Ennen loppuratkaisua Nurmi ja Ritola olivat karussa muusta joukosta – etenkin Widestä.

Yrjö Halme kuvaa juoksun loppuratkaisua näin: ”Yleisö on haltioissaan. Se odottaa jännittävää, vimmattua taistelua. Tavallaan se sai sen nähdäkin, mutta suomalaisen katselijan mieleen jäi pinttynyt usko, ettei kumpikaan tehnyt parastaan. Toinen meni edellä ja katsoi, ettei naapuri mennyt edelle, toinen tuli takana ja katsoi puolestaan, ettei olisi tullut mennyksi edelle.” Eli puhuttiin siis sopujuoksusta, eräänlaisesta palkinnosta Nurmelle 10 000 metrin kilpailusta poisjäämisestä. Nurmi ei näkökulmaa sulattanut. Toivo Kailan kirjassa vuodelta 1925 hän toteaa jyrkästi: ”Puheessa Ritolan ja minun ’sopujuoksusta’ 5,000 metrillä ei ole mitään perää. Kyllä Ritola otti itsensä ihan kuittiin – hän olisi niin mielellään mennyt ohi, jos vain olisi päässyt.” Tätä vahvistaa myös se tosiasia, että kilpailun viimeinen kierros oli kisan toiseksi nopein.

Ritolan ja Nurmen välinen paremmuus sai lopullisen ratkaisunsa helteisessä, reilun 10 kilometrin mittaisessa maastojuoksukilpailussa kaksi päivää myöhemmin. Vaikka esimerkiksi vitosen ja kympin mitalisti Edvin Wide pyörtyi reitillä sairaalakuntoon ja hopeamitalisti Ritola hävisi kolmannen kultamitalinsa varmistaneelle Nurmelle lähes puolitoista minuuttia, Nurmeen ei läkähdyttävä hellekään tehonnut.

Ruotsalaisia suomalaisten menestys tietenkin harmitti. Suomalaisille näytti onnistuvan kaikki. Jotakin piti keksiä, kuten vähäisempi harjoittelu ja etukäteen sovitut kultamitalit. Totta kai Suomen joukkueen johtoporras taktikoi, mutta ilman sitä Edvin Widen kympin hopeamitali olisi vaihtunut pronssiin. Martti Jukola sirottaa myöhemmissä kirjoituksissaan suolaa ruotsalaisten pettymysten haavoihin letkauttamalla, että ”olisimme me voineet Widellekin järjestää yhden kultamitalin, jos hän vain olisi pysynyt suomalaisena”. Widen syntymäpaikka oli nimittäin Kimito (suomalaiselta nimeltään Kemiö).

Myös Paavo Nurmi kommentoi ruotsalaisten rutinoita. Oululaisessa Kalevassa 2.8.1924 julkaistussa haastattelussa Nurmi otti Pariisin kokemukset mielessään kärkkäästi kantaa ruotsalaisiin. ”Ruotsalaiset väittävät aina, että heillä ei ole ollut tilaisuutta harjoittelemiseen. Heidän häviönsä ei kuitenkaan johdu harjoittelun puutteista, vaan siitä, että he eivät kykene samanlaisiin ponnistuksiin kuin me. Wide saa harjoitella miten paljon tahansa, mutta sittenkään hän ei pysty lyömään Ritolaa ja minua.” Sanopa se tätä selkeämmin!

Sankariturnee kotimaassa

Suomen joukkueen menestys Pariisin 1924 olympiakisoissa oli loistava, niinpä se edellytti myös hienoa paluujuhlaa Töölön Pallokentällä. Tasavallan presidentin tytär Aune Ståhlberg seppelöi suurimmat sankarit, heistä suurimpana viiden kultamitalin voittaja Paavo Nurmi.

Paavo Karikon ja Mauno Kosken Paavo Nurmesta kirjoittamassa kirjassa Yksin aikaa vastaan todetaan Nurmen loppuvuoden ohjelmasta osuvasti: ”Kun tervetuliaisjuhlat olivat ohi, Nurmi lähti suorittamaan ’tilaustöitä’ eri puolille maata.” Paavo Nurmen kilpailumatka risteili reittiä Oulu-Lahti-Kuopio-Turku-Tampere-Joensuu-Sortavala-Viipuri-Hyvinkää. Runsaan kahden kuukauden ajanjaksolla hän kilpaili 13 päivän aikana 15 kilpailua. Tarkat tiedot kaikista Nurmen kilpailuista vuonna 1924 löytyvät tämän artikkelin liitteestä.

Monet näistä kilpailuista olivat enemmän Nurmen näytöksiä, vailla todellista vastusta juoksijoiden kuninkaalle. Juoksiko Nurmi näissä kisoissa pelkillä IAAF:n määräämillä amatööritaksoilla? Vastaus on melkoisella varmuudella ei. Paavo Nurmi kiinnosti yleisöä ja hän otti siitä oman osansa. Niinpä kaikissa kilpailupaikoissa kerääntyi lehtitietojen mukaan yleisöä useita tuhansia: eniten Turussa (kun Nurmi kohtasi Ritolan) kerrottiin paikalla olleen noin 10 000 katsojaa. Syksyisellä Karjala-turneellakin riitti yleisöä: Joensuussa noin 4 000, Sortavalassa noin 1 500 ja lokakuun alussa Viipurissa Karjala-lehti kertoi olleen viitisen tuhatta katsojaa. Vielä lokakuun 5. päivänä häntä saapui katsomaan Hyvinkäälle puolitoista tuhatta katsojaa.

Urheilullinen tulos näissä kilpailussa oli silti merkittävä. Kuopiossa elokuun viimeisenä päivänä Nurmi juoksi 10 000 metrin maailmanennätyksen 30.06,1. Se säilyi ennätyksenä kymmenyksellä heikennettynä aina vuoteen 1937 saakka. Väliaikapisteissä syntyi lisäksi neljä muuta ME-tulosta mailimatkoilla ja puolessa tunnin juoksussa. Kuopion kilpailu oli Nurmen kiertueelle tuttu soolojuoksu, sillä konduktööri Kalle Matilainen ei siinä ennätysjunassa ollut järjestystä pitämässä, vaan hävisi Nurmelle peräti kolme minuuttia ja kymmenen sekuntia.

Nurmi kohtasi Ville Ritolan Pariisin kisojen jälkeen, vuoden 1924 aikana, kahdesti. 14. syyskuuta Turussa miesten eroa 5 000 metrillä syntyi Nurmen eduksi 20 sekuntia ja päivää myöhemmin Tampereella 10 000 metrin kisassa 23,6 sekuntia. Nurmen ME-tehtailu päättyi Viipurissa lokakuun alussa juostuihin neljän ja viiden mailin maailmanennätyksiin.

Sankaruuden esinäytös

Vuosi 1924 oli pääsiäisen onnettomuutta lukuun ottamatta Paavo Nurmelle lähes täydellinen, vaikka mestari itse usein vähätteli kansalliseen perustyyliin omia saavutuksiaan. Kansa toisaalta odotti häneltä ennätyksiä melkein aina, kun hän radalle saapui. Ennätyksiä ei aina tietenkään tullut – eikä niin aina ollut tarkoituskaan. Enemmän kansa tuli katsomaan juoksijoiden kuningasta, eläen mukana pienen hetken kansallisessa hurmoksessa.

Vuoden 1924 alku merkitsi Paavo Nurmelle lähtölaskennan alkamista kohden sankaruutta. Pariisin olympiakisoissa odotukset toteutuivat uskomattomalla teholla: kuuden päivän aikana seitsemän juoksua, seitsemän voittoa, yhteismatkana noin 30 kilometriä kilpajuoksua, palkintona viisi olympiakultaa. Vuosi 1924 oli silti vain ensimmäinen kokokohta sankarin uralla. Lisää samanlaista, osin parempaakin, oli tulossa.

Suurempaa kuuluisuutta rakennettiin seuraavana vuonna 55 kilpailussa junamatkojen pysähdyspaikoilla halki, pitkin ja poikin Pohjois-Amerikan mannerta, Saksan matkalla 1926, Amsterdamin olympiakisoissa 1928 ja muissa juoksutapahtumissa aina vuoteen 1932 saakka sekä lopuksi XV Olympiadin kisojen avajaisissa Helsingin olympiastadionilla 19.7.1952. Vaikka Kansainvälinen yleisurheiluliitto IAAF esti hänen osallistumisensa Los Angelesin olympiamaratonille vuonna 1932, ei se Nurmen sankaruutta romuttanut. Nurmen itsetuntoa hiveli se, että hänen puolesta taisteltiin ja hänelle kumarrettiin – ainakin kotimaassa.

Kun palaamme siihen, mistä aloitimme, voimme hakea vastausta Nurmen sankaruuteen alussa siteeratun runon suomennoksen lopusta. Sen heroisissa säkeissä tyylitellään näin: ”Hepo, luulin, on juoksujen kuningas; / niin usko en nyt, sinut nähtyäin. / Konevaunu ei voita sun juoksuas, / kisan määräät sä, kun käyt huimaa päin. / Sun tarvis ei tuskasta huohottaa, / menet aaveena, aikaa uhmaillen. / Sinut nähdessään sankarin nähdä saa / – sinut näin, mutta silmiä usko en.”

Seppo Martiskainen

Lähteet: Toivo Kaila, Paavo Nurmi; Yrjö Halme, Olympialaiset 1924; Martti Jukola, Huippu-urheilun historia; Paavo Karikko – Mauno Koski, Yksin aikaa vastaan; Paavo Karikko and Mauno Koski: Legendary Runner; Volker Kluge, Olympische Sommerspiele. – Vuoden 1924 sanomalehdet: Aamulehti, Etelä-Suomen Sanomat, Helsingin Sanomat, Kaleva, Karjala, Karjalainen, Riihimäen Sanomat, Savo, Suomen Urheilulehti, Turun Sanomat ja Uusi Suomi.