Pituushypyn mittaustapa nousee aika ajoin keskustelun aiheeksi. Peistä on taitettu varsinkin yliastumisen tulkinnasta. Onko nykyinen menetelmä vahalankkuineen hyvä vai pitäisikö siirtyä vertikaaliseen linjaan, jota tossun kärki ei saisi ponnistushetkellä ylittää? Tästä on muutaman kerran tehty muutosesitys sääntöihin, mutta se on jäänyt hyväksymättä ainakin toistaiseksi. Myös se on kiinnostanut, mikä on ollut hypyn todellinen mitta, kuka todellisuudessa on hypännyt pisimmälle? 

Helmikuun lopulla Malmön GP:ssä testattiin niin sanottua ponnistusalue-mittausta. Mukana oli seitsemän kilpailijaa, joista viidellä pisin mitattu hyppy oli sama kummallakin mittaustavalla mitattuna. Aluemittaus toi näihin hyppyihin lisää ”mittaa” 3-16 senttiä ja kaikkiin mitattuihin hyppyihin 0-20 senttiä.

Malmössä mitattiin ponnistuskohdan etäisyys ponnistusrajasta ja lisättiin se normaalisti mitattuun pituuteen. Mikäli hyppy lähti lankun takaa, mittaan lisättiin vain lankun leveys 20 senttiä. Eli hyödynnettiin tv:stä tuttua menetelmää, jossa tv-kuvassa näytetään ponnistuksen etäisyys ponnistusrajasta. Näin ollen kyse ei ollut täysin absoluuttisesta hypyn mitasta.

Pitäisikö tällainen mittaus ottaa käyttöön laajemmin? Suomessa ja läntisessä Euroopassa eletään toimintaympäristössä, joka on teknologisesti niin kehittynyt, että meillä on mahdollisuus kehittää esimerkiksi videopohjaisia mittausjärjestelmiä vahvistamaan mittauksen luotettavuutta. Näin ei kuitenkaan ole kaikkialla maailmassa. Yleisurheilua harrastetaan myös alueilla, joilla tekniset apuvälineet ovat vielä tulevaisuutta. 

Yleisurheilussa ei etsitä absoluuttisesti parasta

Kun puntaroidaan mittaustavan uudistamistarvetta, teknologian käyttöön liittyviä ongelmia tärkeämpi seikka yleisurheilussa on kilpailemisen luonne. Yleisurheilussa ei ole tähänkään asti etsitty henkilöä, joka todellisuudessa olisi absoluuttisesti paras. 

Juoksulajeissa on haussa urheilija, joka on nopein annetulla matkalla lähtömerkistä maaliin. Kuuntele laukaus, reagoi, kiihdytä ja juokse maalilinjalle. Kuka sen ensimmäisenä ylittää, on juoksun voittaja ottamatta huomioon sitä, milloin hän liikkeelle lähti – kunhan lähti laukauksen jälkeen.

Rimalajeissa ei mitata kuka todellisuudessa hyppäsi korkeimmalle, vaan kuka ylitti korkeimmalle sijoitetun riman. Aika usein näkövaikutelma onkin, että urheilija on ylittänyt alemmalla olleen riman selvästi korkeammalta kuin ylemmällä olleen.

Kun miettii juoksu-, hyppy- ja heittolajeja, niissä kaikissa on mukana jonkinlainen raja. Se voi olla laukaus, kehä, kaari lankku tai rima. Jokainen niistä antaa oman elementtinsä kilpailulle ja kilpailemiselle. Pituushypyssä se merkitsee ponnistuksen tehon ja suuntauksen lisäksi vauhtijuoksun hallitsemista ja sen niveltämistä ponnistukseen – mitä lähempää rajaa urheilija kykenee optimaaliseen suoritukseen, sitä parempi on lopputulos.

Itse pitäytyisin edelleen olemassa olevan säännön ja mittaustavan kannalla. Hypyn tulos on tulema sen kokonaisuussuorituksesta – vauhtijuoksusta alastuloon, jossa ponnistusraja on oleellinen osa kokonaisuutta.

Yrjö Kelhä

Kansainvälinen yleisurheilutuomari (ITO), SUL:n kilpailuvaliokunnan sääntövastaava