Pitkäaikainen yleisurheiluvaikuttaja ja -valmentaja Ahti Arokallio on tehnyt vuosien aikana monia ansiokkaita analyysejä yleisurheilijoiden kehityksestä ja kehitystrendeistä. Ohessa luettavana (Arokallio tutki juniorimenestyjiö 2002-2014) on jälleen yksi niistä. Kuten Arokalliokin toteaa, yhtä ja oikeaa johtopäätöstä nuorten arvokisamenestyksen hiipumisesta aikuisten tasolle ei voi vetää. Mutta sitä paremmalla syyllä mahdollisia syitä on kuitenkin tärkeää pohtia ja pyrkiä lisäämään ”hyötysuhdetta”.

Selkeitä lähtökohtia kehittämiselle ovat mm. seuraavat faktat: aikuisten arvokisamenestys on huomattavasti kovemman työn takana kuin nuorten. Näin on jouduttu toteamaan kaikissa analyyseissä. Toisekseen, 17-vuotisten menestys korreloi vielä huomattavan heikosti aikuisten sarjan menestykseen kansainvälisellä tasolla. Kolmanneksi MM-kisojen menestys 19- ja 23-vuotiaissa antaa suht hyvän ennusteen (ja paremman kuin EM-menestys) menestysmahdollisuuksista myöhemmin myös aikuisten tasolla. Ja vielä neljänneksi: liian moni menestynyt nuori lopettaa liian aikaisin jotta todellinen lahjakkuus ja menestyspotentiaali olisi voinut jalostua arvometalliksi asti. Lyön omaa lusikkaani tässä lyhyesti soppaan ja pohdin suomalaista ja etenkin yleisurheilun valmennusjärjestelmää näistä lähtökohdista. Kuten mainitsin, yhtä totuutta ei varmasti olekaan, tilanteet ovat yksilöllisiä, mutta keskustella pitää ja ne asiat joihin järjestelmätasolla voidaan vaikuttaa pitää pitää liiton pöydissä jatkuvasti esillä.

Ensimmäistä lähtökohtaa pidän itse pitkälti luonnollisena seurauksena kansakuntamme koon ja yleisurheilun levinneisyyden ja suosion näkökulmasta. Toisaalta aikuisten sarjaan sulautuu 10, jopa 15 nuorten ikäluokkaa, ja niistäkin tietysti ne parhaat. Kuittaan sen tässä lyhyesti tällä, vaikka tehostamista ja harjoittelu- , olosuhde- , ja osaamisetua voidaan aina kehittää ja spekuloida. Isossa kuvassa ne ovat kuitenkin tänään jo marginaalisia, ja vaikuttavat eniten siihen, ottaako teropitkämäki finaalissa kultaa vai hopeaa (jolla toki silläkin on meille valtava merkitys).

Toinen havainto, 17-vuotisten menestyksen arvo myöhemmille vuosille on jo paljon mielenkiintoisempi pohdinnan aihe. SUL teki jo 2000-luvun alussa linjauksen, jonka mukaan osalle, tai jopa kaikille 17-sarjalaisille pohjoismainen ja eurooppalainen kilpailu on riittävän tasokasta kehittymisen vauhdittamiseen. Kyse ei ollut niinkään siitä, ettei maailman lahjakkaimpia olisi haluttu kohdata, vaan siitä, että mikä on kv. kilpailun rooli urheilijan uralla.

Kanadalaiset ovat urheilujärjestelmässään nimenneet tämän vaiheen ”learn to compete” -vaiheeksi. Kilpailemisella on tässä vaiheessa siis myös välinearvo harjoittelun osana, ja (menestys-)tulokset eivät ole vielä tärkeitä. Pidän itse suomalaista linjausta ja sen perusteita edelleen hyvinä, joskaan armandduplantiksia ei tämäkään tietysti koske. Jos tulostaso jo hyvin nuorena mahdollistaa menestyksen aikuisten tasolla, niin en ymmärrä miksi sitä ryhdyttäisiin rajoittamaan? Kyllä meillekin tällaisia superlahjakkuuksia silloin tällöin syntyy, en epäile sitä yhtään, mutta kauhean monen nuoren vanhempien ei tähän kannata vedota. .

Arokallion viimeisin analyysi ei suoraan kerro, onko nuorten ei-menestyjistä aikuisten menestykseen nousseiden määrä merkittävästi suurempi juuri näissä 17-vuotisten ikäluokissa vanhempiin verrattuna, mutta uskallan kyllä tehdä sellaisen oletuksen. Ja sen myötä arvelen kahdesta viimeisestä faktasta niin, että todellinen päätös lähtemisestä huippu-urheilijan uralle syntyy nuorella vasta toisen asteen oppilaitoksissa, vieläpä koulun viimeisinä vuosina tai sen jälkeen.

Eli vasta osa 19 -vuotisten sarjassa kilpailevista, mutta jo merkittävä osa 22-vuotiaissa kilpailevista on päättänyt kokeilla rajojaan urheilussa tosissaan, ja päätös on syntynyt eri vaihtoehtoja punniten. Tämän ymmärrettävä syy selittää”hävikistä” ison osuuden. Täytyy myös ymmärtää, että merkittävä osa lahjakkaista urheilijoista on ns. monilahjakkaita, joten hyviä elämänura-vaihtoehtoja on urheilijoille kosolti tarjolla. Kehittämisen paikka meillä on varmasti siinä, miten näitä nuorten pohdintoja urheilu-urastaan meillä tuetaan, ja onko meillä tarjota riittävän selkeä, uskottava ja houkutteleva urheilijan urapolku vaikkapa lukionsa päättävälle nuorelle? Itse vastaan, että kehitettävää tässä on vielä paljon.

”Resursseja pitää keskittää, jos/kun niiden merkittävä lisääminen ei ole mahdollista”

Arokallio pohtii myös nuoren urheilijan valmennuksen laatua hyvin ja käytännönläheisestä näkökulmasta. Olen ehdottomasti samaa mieltä siitä, että valmennuksen taso ja valmentajien osaaminen ja ammattimaisuus ovat ratkaisevan tärkeitä elementtejä tulevaisuuden menestyksen varmistamisessa. Sen sijaan olen itse hieman epävarma siitä, millä mekanismilla me nykyisessä ja lähitulevaisuuden koulutusympäristöissä valmentajien osaamisen varmistamme kohti tulevia aikoja ja haasteita.

Yleisurheilu on käytännössä ja rehvastelematta ollut suomalaisen valmentajakoulutuksen pioneereita ja lähes kaikki valmentajat lajista riippumatta, jotka kouluttautuneet 1970-1990-luvulla,ovat ammentaneet oppia urheiluopistoille yleisurheiluosaajien johdolla C-B-A-yleiskursseilla (joiden sisältötuotannosta vastasivat pitkälle yleisurheilutaustaiset asiantuntijat).

Edelleen SUL:llä on vankka koulutusjärjestelmä ja koulutukseen osallistuvien määrä on kansallisessa vertailussa vaikuttava. Sisällöllisesti olen kuitenkin huolestunut siitä, olemmeko riittävän sinnikkäitä ja aktiivisia uuden tiedon ja jatkokoulutuksen osalta? Myös valmentajille pitää pystyä tarjoamaan nykyistä enemmän urapolkuja, jatkuvaa kehittymisen näkymää ja uudenlaisia tiedon päivitystapoja.

Lopetan pohdintani siihen, että vaikka edelleenkin suuri osa arvokisamenestyjistämme tulee laajasti ympäri suomenniemen, olen vakuuttunut siitä, että tulevaisuudessa sekä urheilijan että valmentajan urapoluista tulee yhä enemmän ammattimaisia, jotta voidaan vastata kivenkovaan kansainväliseen haasteeseen.

Ammattimaisuus tarkoittaa enemmän kokopäiväisiä urheilijoita ja enemmän kokopäiväisiä valmentajia, joiden ei tarvitse tehdä muita töitä voidakseen valmentaa. Tämä kehitys tarkoittaa vääjäämättä silloin sitä, että myös resursseja pitää keskittää, jos/kun niiden merkittävä lisääminen ei ole mahdollista.

Olen itse vakuuttunut siitä, että uskottavien ja yhä toimivempien olosuhde-valmennus-asiantuntijapalveluiden rakentaminen yleisurheilu-keskuksiin, joita uudessa SUL-strategiassa on viisi, on oikea kehittämisen suunta huippu-yleisurheilumme ja kansainvälisen menestyksen kannalta. Toivon myös Arokallion analyysin ja pohdintojen kaltaista kriittistä ja rakentavaa vuoropuhelua jatkossakin, se on parasta kehittämisen evästä.

Teksti: 

Kari Niemi-Nikkola

Valmennusjohtaja

Suomen Urheiluliitto