Korkeushyppy on olennainen osa ylikonstaapeli Jouko Kilven elämää. Entinen huippuhyppääjä, nykyinen valmentaja ja Suomen Urheiluliiton lajivastaava on kokenut lähietäisyydeltä lajin kehityksen ja yleisurheilun toimintakulttuurin muutoksen.

Kun Kilpi aloitteli aktiiviuraansa ja voitti ikäkausihuipentuman Olympiastadionilla tuloksella 157 kesällä 1973, muut floppasivat, mestari-Kilpi kierähti.

– Virroilla oli hiilimurskakenttä ja purukasa, joten flop-tekniikan harjoittelun pääsin aloittamaan vasta 15-vuotiaana, Kilpi muistelee Huippu-Urheilu-Uutisten haastattelussa.

– Isä vei minua nuoruusvuosina innokkaasti kesäisin yleisurheilukentälle, keväisin maastojuoksukisoihin ja talvisin hiihtokisoihin. Asuimme urheilukentän vieressä, joten siellä tuli kesäisin vietettyä paljon aikaa.

Virtain Urheilijoita läpi uransa edustaneen Kilven muistelemat ovat tyypillistä 1960–1970-luvun taitteen urheilijaksi kasvamisen alkuvaihetta.

– Isä-Aimo oli kova innostaja, mutta halusi jäädä taka-alalle, kun menin piirileirille. Sinne piti olla oikea valmentaja, ja sellaiseksi osoittautui kunnan nuorisosihteeri Juhani Viita.

– Viita oli todella inspiroiva valmentaja, jolla oli aina jotain uutta ja innostavaa nuorille urheilijoille. Hän oli vain muutaman vuoden urheilijoitaan vanhempi, loi hyvää henkeä harjoituksiin ja sai kaikki viihtymään.

Kilpi kuvaa Viitaa tyypilliseksi pienen kunnan monitoimiohjukseksi, jolla oli samaan aikaan monta rautaa tulessa.

– Suurimmat meriitit valmentajana hän keräsi lentopallossa. Hän taitaa olla edelleen kaikkien aikojen nuorin valmentaja ykkössarjassa, Kilpi sanoo.

Valmennusryhmistä putoaminen loi sisäisen palon

Kilven valmentautuminen eteni suotuisien tähtien alla. Armeija-aikana valmentajaksi siivilöityi lajiguru Rauno Niskanen, ja uran loppuajan valmennuksen vastuun kantoi biomekaniikan tohtori ja suomalaisen nykyaikaisen korkeusvalmennuksen kantaisä Ossi Aura.

– Valmentajat vaihtuivat elämäntilanteen ja opintojen vaihtumisen myötä. Mitään dramatiikkaa vaihtoihin ei koskaan sisältynyt, Kilpi kertoo.

Vaikka Kilven valmennus oli koko uran ajan parhaissa mahdollisissa käsissä, parhaan kesänsä Kilpi kilpaili 22-vuotiaana – ilman valmentajaa. Vaatimattomana miehenä Kilpi ei halua korostaa sitä, että olisi ollut parempi itsensä valmentajana kuin aikakautensa parhaat voimat. Taustat huippukauteen syntyivät muista syistä.

– Putosin 21-vuotiaana pois liiton valmennusryhmistä hypättyäni 216. Siitä syntyi raju sisäinen palo näyttää omat kykyni. Kanavoin pettymyksen ryhmästä putoamisesta tavalla, joka toimi motivaattorina harjoitella paremmin, Kilpi sanoo ilman katkeruutta.

Valmennusfilosofia nojaa urheilijakeskeisyyteen

Valmentamisen Kilpi aloitti yhdessä isänsä kanssa, ja ensimmäinen valmennettava löytyi samasta ruokakunnasta. Katja-sisko oli lupaava nuori urheilija, ja valmentaminen alkoi hänen ollessaan noin 12-vuotias.

– Olin jo silloin poliisina Helsingissä, mutta tein harjoitusohjelmat ja yritin opettaa hänelle flopin saloja parhaani mukaan, kun näimme. Oli kaiketi luonnollista, että opetan pikkusiskoa, kun itsekin hyppäsin vielä, Kilpi kertoo.

Katja Kilpi oli aikansa megatähti ylittäen 16-vuotiaana 190 ja saavuttaen nuorten MM-hopeaa 1990 Plovdivissä.

– Katjan lopetettua valmennushommiin tulikin taukoa lähes 10 vuotta. Tauon aikana perheeni lisääntyi kolmella lapsella, Kilpi kertoo.

– Aloin valmentaa uudelleen, kun Heikki Taneli tuli opiskelemaan Tampereelle 2000-luvun alkupuolella. Minulla on aina ollut kova polte valmentaa, eikä valmentajia ei ole yhtään liikaa. Olen halunnut auttaa urheilijoita, kun minulla on ollut mahdollisuus auttaa. Olen toiminut sen intuition varassa.

Kilpi: ”Jokainen urheilija on yksilö”

Kilpi ei yritä ahtaa kaikkia urheilijoita samaan muottiin.

– Jokainen urheilija on yksilö. Toisille sopii tietynlainen harjoittelu, toiselle toisenlainen. On vain yritettävä löytää sopivat harjoitusmenetelmät, jotka sopivat urheilijalle. Elämä on muutakin kuin urheilua, mikä pitää ottaa huomioon harjoittelussa, Kilpi sanoo.

– Kun harjoitellaan kovaa, on uskallettava levätä riittävästi. Tasapaksu tekeminen ei tuota tulosta. Oman urani loppupuolella en sitä tajunnut, mutta Viidan Jussin kanssa se aukeni minullekin.

Kilven mukaan kysymys on harjoittelun määrästä ja harjoituskerroista.

– Siitä kuinka vähän kilpailukaudella kokeneemman urheilijan tarvitsee loppujen lopuksi harjoitella, jos takana on hyvin mennyt harjoituskausi. Kovat hyppysuoritukset rassaavat hermostoa valtavasti, joten kropan palautuminen vaatii riittävästi lepoa ja kevyttä harjoittelua kilpailujen välillä, Kilpi kiteyttää.

Valmentaminen on ikuinen oppimisprojekti

Valmentajana Kilpi on vaativa.

– Kun sitoudun valmentamaan, urheilijan täytyy olla motivoitunut harjoittelemaan. Valmentajan ja urheilijan välillä on oltava molemminpuolinen luottamus ja arvostus. Pettymyksiä tulee aina, ja ne kuuluvat urheiluun, Kilpi sanoo.

– Epäonnistumisista tai loukkaantumisista täytyy ottaa opiksi. Pyrin auttamaan joka osa-alueella valmennettavia niillä tiedoilla ja taidoilla, joita vuosien varrella on itselle kertynyt. Valmentaminen taitaa olla ikuinen oppimisprojekti.

Omaa osaamistaan Kilpi pitää yllä lukemalla. Pakollinen itseironinen poliisivitsikin irtoaa, kun hymyilevä ylikonstu ilmoittautuu myös kirjoitustaitoisten joukkoon.

– Netistä löytyy kaikkea mielenkiintoista luettavaa, jota suodattelen omassa päässäni. Otan osaa mahdollisuuksien mukaan koulutuksiin, jos se vaan on mahdollista työltäni. Eri valmentajien kanssa tulee tietysti juteltua valmennusasioista, Kilpi kertoo.

– Minulla ei ole  koskaan ollut varsinaista valmentajaesikuvaa tai mentoria, jonka kanssa säännöllisesti keskustelen, mutta arvostan korkealle Juha Isolehdon korkean oppimäärän korkeushypyn valmennustiedossa.

Ulkomaan leirien vapaapäivinä Kilpi on seurannut ulkomaisten urheilijoiden toimintaa, ja aina sieltä on joitakin uusia osaharjoitteita löytyy, joita on voinut soveltaa omien urheilijoiden harjoituksiin.

Vapaapäivät menevät harjoituksissa ja ohjelmia laatiessa

Urheilijoiden kaksoisura on ollut tapetilla jo pitempään, mutta valmentajien kaksoisurista ei ole ollut etusivun otsikoiksi.

– Valmennushommia ei olisi voinut tehdä, jos perhe ja työnantaja olisivat suhtautuneet asiaan negatiivisesti. Molemmilla on ollut ratkaiseva merkitys sille, että olen voinut valmentaa, Kilpi avaa.

Kilpi kävi poliisikoulun 1983 ja aloitti Helsingin liikkuvassa poliisissa välittömästi opintojen jälkeen. Siirto nykyiseen tehtävään Tampereen liikkuvaan tapahtui 1989. Nykyinen palkkatyö ylikonstaapelina käsittää ryhmän johtajuuden valvontaryhmässä.

Elämä vaativan siviilityön ja aikaa vievän valmennuksen välillä on jatkuvaa tasapainoilua.

– Yritän rytmittää urheilijoiden harjoitukset siten, että pääsen mukaan tärkeimpiin harjoituksiin. Omat arkirutiinit vaihtelevat sen mukaan, millaiset työvuorot ovat. Välillä on aamuvuoroja, iltavuoroja ja viikonloppuvuoroja. Vapaapäivät menevät pitkälti harjoituksissa ja harjoitusohjelmia laatiessa, Kilpi tunnustaa.

Harjoittelun ydin on yksinkertainen

Valmentautumisen kova ydin on Kilven mukaan pidettävä yksinkertaisena.

– Ponnistus lähtee vapaalta jalalta nousevalle radalle. Siinä on tiivistetysti lajisuoritus. Kaikki muu rakennetaan tähän peruslainalaisuuteen, Kilpi sanoo.

– Muun muassa käsityöskentelyssä on monia vaihtoehtoja, ja toki muutoksia voi kokeilla ja tehdä, mutta jokaiselle urheilijalle on aina räätälöitävä oma paras versionsa alkuvauhtiin, kaarrejuoksuun tai käsityöskentelyyn.

Päivittäisvalmennus tapahtuu Kilven mukaan pitkälti urheilijoiden aikataulujen mukaan.

– Omatoimiset treenit valmennettavat voivat tehdä omalla aikataulullaan sinä päivänä, kun harjoitus on merkitty viikko-ohjelmaan. Minun vapaapäivilleni ajoittuvat tärkeimmät harjoitukset. Pyrin seuraamaan jokaisen harjoituksen erikseen, jos aikataulut eivät onnistu yhteiseen harjoitukseen. Minulla on excel-taulukko, johon merkitsen harjoitusajat, koska muuten en pysyisi kärryllä, Kilpi sanoo.

– Jonain päivänä voin olla kolmekin kertaa seuraamassa harjoituksia, kun yhteistreenit eivät onnistu esimerkiksi opiskelun vuoksi. Joskus katson myös muiden korkeushyppääjälupausten tekniikkaharjoituksia.

Parhaat yhteisille leireille harjoituskaudella kerran kuussa

Länsinaapuri on ollut korkeushypyn sateenkaaren pään kultainen aarreaitta. Kilpi ei kuitenkaan tartu syöttiin, miksi maatunnuksella SWE on noin 10 senttiä parempi kansallinen ennätys kuin maatunnuksella FIN.

– Siellä on ollut hyviä tyyppejä, toteaa Kilpi lakonisesti.

– En näe mitään syytä, miksi Suomesta ei tulisi hyviä hyppääjiä. Naisissa on hyvä tilanne ja useita yli 185 hypänneitä. Miehissäkin Arttu Mattila ja Daniel Kosonen vetävät muita perässään korkeammalle. Tilanne on luonnollisesti erilainen kuin oman urani aikoihin, jolloin miehissä Kalevan kisoihin päästääkseen piti jonakin vuonna hypätä jopa 210. Pienemmästä määrästä lahjakkaita urheilijoita on pidettävä parempaa huolta, koska heitä ei ole liikaa.

Ammattivalmennus yleisurheilussa lisääntyy, mutta vapaaehtoisuutta tarvitaan edelleen. Kilpi ei haikaile entiseen aikaan muuten, mutta yhtä hän kaipaa.

– Pidän edelleen parhaana vaihtoehtona liittojohtoista valmennusjärjestelmää, jossa lajiensa parhaat mies -ja naishyppääjät, kuusi miestä ja kuusi naista, sekä parhaat juniorit kokoontuvat lähes kuukausittain yhteisille leireille, Kilpi sanoo.

– Tästä en tinkisi. Malli olisi varmaan toimiva muissakin kenttälajeissa kuin korkeushypyssä. Lajin parhaat urheilijat ovat kaikkina aikoina tulleet ympäri Suomea. Parhaiden urheilijoiden mukana tulevat valmentajat lajia kehittämään, ja osaaminen kasvaa.

Teksti: Jorma Kemppainen

Jouko Kilven valmennusryhmä:

– Ella Junnila (195), Tampereen Pyrintö.

– Valtteri Välimäki, Uudenkaupungin Kenttäkarhut

– Daniel Kosonen, Tampereen Pyrintö

– Gabriel Kosonen, Jyväskylän Kenttäurheilijat

– Ville Eikkula, Tampereen Pyrintö

Koko haastattelu on julkaistu Huippu-Urheilu-Uutisissa 4/2020. Tietoja lehdestä löytyy täältä. Vuositilauksen ohella myynnissä on myös jonkin verran irtonumeroja.