Aina silloin tällöin törmää sanontaan – valmentajan palkkapäivä. Me henkilökohtaiset valmentajat, jotka teemme tätä työtä oto-pohjalta, eli oman työn ohessa kuittaamme työstä palkan tunteiden muodossa.

Valitettavan harvoin niitä todellisia jackpoteja sattuu valmentajan uralle, mutta juhannuslauantaina oli omalla kohdallani yksi tuollainen. Toivonkin tämän kirjoituksen antavan uskoa myös muille, niin urheilijoille kuin valmentajillekin.

Hyvät tulokset eivät johdu sattumasta, vaan ne syntyvät hyvän ja suunnitelmallisen työn tuloksena. Oman ja tärkeän kuorrutuksen soppaan tuovat itse urheilijat omine persoonineen ja miten heihin valmentajan pitäisi suhtautua. Minkälainen valmennussuhde urheilijan ja valmentajan välille syntyy, minkälaista harjoittelua juuri tämä urheilija tarvitsee. Kuinka vaativaa, kuinka paljon, mitä missäkin vaiheessa..? Paljon kysymyksiä, joihin me valmentajat yritämme löytää vastauksia.

” Huipputulokset 17-sarjassa eivät ole este huipputuloksille aikuisiässä”

Tässä tarinassa on kolme päähenkilöä. Ensimmäinen on nuori tulevaisuuden lupaus Viivi Lehikoinen, joka tekee hiljaa kiiruhtaen läpimurtoaan kansainväliselle tasolle 400 metrin aidoissa. Nuoren urheilijan kohdalla tärkeää on ymmärtää olla kiirehtimättä liikaa. ”Mopon” ei saa antaa keulia, vaikka niitä kovia tuloksia alkaisi syntyä jo varhaisessa vaiheessa. Vain määrätietoisella ja pitkäjänteisellä työllä korjataan ne hedelmät huippu-urheiluvaiheessa.

Hyvä kuitenkin on muistaa, ettei se ole mitenkään väärin menestyä jo nuoruusvaiheessa. Mielestäni huipputulokset 17-sarjassa eivät ole este huipputuloksille aikuisiässä, vaan pikemminkin päinvastoin.

Tasan vuosi sitten urheilijani juoksi ennätyksekseen 59,78 ja nyt tässä vaiheessa kautta kello näytti 57,96 ja ensimmäistä kertaa alku tuli 15-askeleella 400 metrin aitajuoksussa. Vaikuttavaa jälkeä.

”Usko omaan tekemiseemme oli lopullisesti palannut”

Toisessa osassa tarinaani onnenroposia kilahti valmentajan palkkapussiin Kuortaneen Eliittikisat päättäneessä lajissa. Yksi tämän hetken valovoimaisimmista yleisurheilijoistamme, Nooralotta Neziri pystyi nipistämään sadasosan aiemmasta ennätyksestään ja tällä hetkellä Suomen ennätykseksi kirjataan 100 metrin aidoissa 12,81.

Lapinlahdella syntynyt 12,82 oli sellainen paukku minulle, että se tunne mikä siitä syntyi, oli sanoin kuvaamaton. Tosin samanlaisia tunteita varmasti käytiin myös läpi kotikatsomoissakin.

Kuortaneen kilpailun tärkein anti oli kuitenkin kilpailun voitto ja hienon ruotsalaisurheilijan Susanna Kallurin voittaminen. Usko omaan tekemiseemme oli lopullisesti palannut ja näyttäisi siltä, että olemme oikealla tiellä.

Seuraavassa blogissani voisin hieman avata asioita, mitkä ovat johtaneet ja mahdollistaneet tällaisen kehityksen syntymisen. 

” Erikan suoritus on ylittänyt käsityskykyni”

Vaikka tallissani on kaksi todellista superlahjakkuutta ja huippu-urheilijaa, niin eniten minua silti lämmitti Kuortaneen kilpailussa kolmannen urheilijani suoritus. Erika Nevanperän suoritus on ylittänyt käsityskykyni, vaikka tiesin hänessä olevan paljon potentiaalia.

Olen paljon kuullut sanottavan, että urheilijan on turha odottaa kehitystä ensimmäisen vuoden aikana, jos/kun siirtyy uuteen valmennukseen. Miksi sitten edes kannattaisi siirtyä uuteen valmennukseen, jos ei usko kehittyvänsä? Se nuori nainen, jonka kanssa aloitimme yhteistyön viime lokakuussa, on tässä lyhyessä ajassa kasvanut jättiharppauksin. Niin fyysisesti, kuin henkisestikin.

Sisäinen palo menestyä ja voittaa pitää olla, jos jotain haluaa saavuttaa. Aitatekniset harjoitukset ja testit viime syksynä ja talvena eivät hirveästi vielä luvanneet mitään. Urheilijani oli viimeksi ylittänyt aitoja vuonna 2011, joten hieman ”ruosteessa” oli tekninen osaaminen. Varovaisesti asettelin tavoitteita sinne ”vähän alle 15 sekunnin” 100 metrin aidoissa, mutta jo ensimmäisessä kilpailussa kello näytti kelpo aikaa 14,64.

Kuortaneella telineisiin asettuikin jo aivan eri tason urheilija. Ennätystä oli hilattu jo lukemiin 14,13, mutta sitten paukahti ja lujaa! 13,73 oli käsittämättömän kova tulos tässä vaiheessa kautta, tässä vaiheessa uraa!!

Ainakin oma uskoni siihen lisääntyi, ettei urheilijan tarvitse ensimmäistä vuottaan vain opiskella harjoittelua. Urheilijalle voi hyvä valmentaja löytää oikeita keinoja saadakseen hänet kehittymään jo sen ensimmäisenkin vuoden aikana.

Ei se tietenkään aina mene niin, mutta tällä kertaa ainakin meillä on mennyt hyvin. Toki tämä ei todellakaan johdu pelkästään valmennuksen laadusta tai edes urheilijan päättäväisyydestä, vaan tähän on vaadittu myöskin maailman paras esimerkki siitä, minkälaista on olla huippu-urheilija ja tähdätä sinne maailman kirkkaimmalle huipulle. Nooralotan merkitys esimerkkinä ja harjoituskaverina on ollut valtava, mutta silti jokaisen urheilijan olisi itsekin ymmärrettävä, mitä se huipulle pääseminen vaatii.

Sitä voi olla hyvin hankalaa aina itse oivaltaa, mutta siksi meillä on paljon hyviä valmentajia Suomessa, jotka voivat ja toivottavasti johdattavatkin lisää lahjakkaita urheilijoitamme kohti aina vain parempia tuloksia.

” Toivottavasti osaamme iloita onnistumisista”

Suomen yleisurheilijat ovat laajalla rintamalla aloittaneet kautensa hyvin ja siksi lähestyvät EM-kilpailut Amsterdamissa tulevat sopivaan saumaan nousukuntoisille urheilijoillemme. Toivottavasti osaamme iloita onnistumisista ja pienten pettymysten kohdalla olla armollisia niin itsellemme kuin muillekin.

Olen itse kiertänyt lähes kaikki viimeisimmät aikuisten arvokilpailut ja voin kokemuksen rintaäänellä todeta, että useammin se suomalainen on siellä kisoissa venynyt hyvään suoritukseen kuin muiden maiden edustajat.

Toivottavasti sama tahti jatkuu Amsterdamissa ja Riossa sitten taistellaan vielä isommilla areenoilla myöhemmin.

Jussi Ihamäki on yksi yleisurheilu.fi -sivuston kolumnisteista. He ruotivat yleisurheilua ja siihen liittyviä asioita eri näkökulmista. Ihamäki on valmentaja, jonka johdolla harjoittelee muiden muassa Nooralotta Neziri. Siviiliammatiltaan hän on opettaja.