Nyt sohaisen johonkin, joka toivottavasti poikii keskustelua ja lopulta konkreettisia toimenpiteitä ja päätöksiä suomalaisen huippuyleisurheilun tason ja sen myötä arvostuksen nostamiseksi. Yleisurheilun suosio ja junioreiden arvokisamenestys näyttäisi olevan mukavassa nousukierteessä, kiitos monien seuraihmisten, vanhempien ja valmentajien.
En todellakaan halua pilata tätä myönteistä tunnelmaa, päinvastoin. Tunnelma kuitenkin pilaantuu kun tullaan aikuisten kansainväliselle huipputasolle. Linjaan tarkoituksellisesti huipputason olympialaisten sijoille 1-8. Tilanne on suomalaisittain surkea. Suomi on saanut 2000-luvulla kolme mitalia ja 7 pistesijaa, joista keihään osuus on 2/5. Keihäänheittäjät ovat siis käytännössä kannatelleet yleisurheilua.
Kysymys kuluu, onko meillä näköpiirissä huipputason tuntumassa olevia aikuisia, jotka hyvänä päivänä voisivat yltää kahdeksan parhaan joukkoon? Keihästä lukuun ottamatta ei montakaan.
Itse asiassa keihään tilannekin on huolestuttava. Toive siitä, että hyvällä psyykkisellä valmennuksella ja positiivisen ilmapiirin luomisella voitaisiin loihtia esiin finaalitason tulospiikki, on toiveajattelua, mikäli suorituskyky on liian kaukana vaadittavasta tasosta.
Mitali- ja pistesijataso olympialaisissa
Konkretisoin vaatimustasoa muutaman lajin tulosvertailulla Pekingin (P) ja Lontoon (L) kisoista. Pronssi-/kahdeksas sija saavutettiin seuraavissa naisten lajeissa tuloksin: 100 metrin aidat (P 12.64/12.94 ja L 12.48/13.07), 400 metrin aidat (P 53.84/57.55 ja L (53.38/55.31), seiväs (P 475/455 ja L 470/445) ja keihäs (P 66.13/59.64 ja L 64.91/60.73).
Miesten lajeissa vastaavat tulosvaatimukset olivat: 400 metrin aidat (P 48.06 / 49.96 ja L 48.10/49.15), seiväs (P 570/560 ja L 591/565), pituus (P 820/800 ja L 812/793) ja keihäs (P 86.16/82.06 ja L 84.12/81.21).
On huomioitavaa, että finaaleihin pääseminen edellyttää usein kovempaa tulosta kuin esimerkiksi finaalin kahdeksas tulos. Myös olosuhteiden merkitys on huomioitava tulosvertailussa. Sileiden juoksumatkojen vaatimuksia en vertaillut, koska niissä suomalaiset ovat tällä hetkellä valitettavan kaukana.
Tässä kohtaa minua surettaa nuoriin urheilijoihin kohdistuvat katteettomat odotukset, ei siksi etteikö heissä olisi potentiaalia ja tahtoa, vaan siksi, että nykyisellään yleisurheilun valmennusjärjestelmä ei tue riittävästi huipulle (huom! sijoille 1-8 olympialaisissa) tosissaan pyrkiviä 15-22 vuotiaita.
Todellinen vastuu jää seurojen ja henkilökohtaisten valmentajien harteille, joiden haasteena on oto -valmentajan rajallinen aika. Myös huipulle vaadittava valmennusosaaminen on kirjavaa. Myöskään länsimainen elämänmuotomme ei tue pitkäjänteistä huipulle tähtäävää ponnistelua.
Kuinka hoidetaan huipulle vaadittava pohjatyö?
Huipulle tähtäävän valmentautumisen toimenpiteitä ei sinänsä tarvitse erikseen keksiä. Listaisin keskeiset kuntoon laitettavat asiat seuraavasti: huippu-urheilijan elämäntapaan kasvaminen, määrällisesti riittävä harjoittelu, riittävän hyvälaatuinen harjoittelu, kaksoisuran järkevä toteutus, riittävät valmennuksen tukitoimet, läheisten tuki ja talous. Siis, ei mitään rakettitiedettä.
Huippu-urheilijan elämäntapaan kasvaminen tarkoittaa kaikkien asioiden tarkastelemista huippu-urheilun vaatimusten pohjalta. Tästä voi tehdä ahdistavaa tai sitten sen voi hoitaa fiksusti ja motivoivasti. Tämä vaatii valmentajien, vanhempien ja muiden läheisten ymmärryksen ja tuen. Lisäksi pitää ymmärtää, että urheilijat kasvavat henkisesti hyvin eri tahtia.
Riittävä harjoittelu tarkoittaa 15-22 -vuotiaalla urheilijalla noin 5-6 tunnin ”työpäiviä”. Normi ”työviikko” on yleensä 6 päivää. Hyvä laatu syntyy hyvästä suunnitellusta, valmistautumisesta ja toteutuksesta. Aikaa tulee käyttää paljon kehon harjoitettavuuden ja palautumisen edistämiseen.
Ei liene sattumaa, että esimerkiksi Tommi Evilä pystyi tekemään pitkän ja menestyksekkään uran vamma-alttiissa lajissa. Isänsä Juhani huolehti valmentamisen ohella Tommin kudosten kunnosta päivittäin hierojan ammattitaidolla. Hyvään laatuun kuuluu tietysti myös hyvin toteutettu taito- ja ominaisuusharjoittelu.
Hyvällä kaksoisurasuunnittelulla varmistetaan urheilijan tulevaisuus. Kokemukseni mukaan liian monet huipulle pyrkivät urheilijat yrittävät toteuttaa liian nopeassa aikataulussa opiskelujaan, jolloin palautuminen ja laadukas harjoittelu eivät ole mahdollisia. Tosissaan huipulle pyrkivien koulunkäyntiä ja opiskelua pitää huomattavasti keventää palautumisen varmistamiseksi.
Valmennuksen tukitoimia pitää parantaa merkittävästi nykyisestään. Päätoimisia fysioterapeutteja pitää viimeinkin saada suurimpiin kaupunkikeskuksiin/urheiluakatemioihin. Nuorten olympiavalmentajamalli sopii mielestäni hyvin myös päätoimisten urheilufysioterapeuttien palkkausmalliksi.
Kaikkien urheilijoiden isät tai äidit eivät voi alkaa urheiluhierojiksi/valmentajiksi. Psyykkinen valmennus tulee olla pitkä prosessi ja se tulee aloittaa jo siinä vaiheessa kun todellinen huipulle tähtääminen alkaa. Mielestäni psyykkisen valmennuksen osaamista tulisi erityisesti kohdentaa valmentajiin, jotka ovat urheilijoiden kanssa tekemisissä päivittäin. Myös ravintoasioiden asiantuntemus tulee olla huipulle tähtäävien urheilijoiden ja valmentajien saatavilla.
Päätoimista valmentajuutta ja valmentajien ihmissuhdetaitoja pitää edelleen kehittää, koska valmentajilla on päävastuu urheilijan ainutkertaisen uran kehittymisestä.
Kuka on oikeutettu saamaan riittävän tuen huipulle valmentautumiseen?
Edellä luetellut toimenpiteet maksavat hyvin hoidettuna paljon ja ne eivät voi olla kaikkien saatavilla. Tässä tullaan keskeisimpään ongelmaan. Millaisella järjestelmällä ja millaisilla kriteereillä nuorille lahjakkuuksille suodaan tarvittavat edellytykset huipulle pyrkimiseen?
Mielestäni liiton pitää luoda ja johtaa järjestelmää, jossa urheilijalle ja hänen taustajoukoilleen luodaan huolella mietityt kriteerit, jotka täyttäessään urheilija voi päästä tukiohjelmaan. Ohjelmaan valinta edellyttää useimmille muuttoa lajin valmennuskeskittymään, jossa on asuminen ja tarvittavat tukitoimet on järjestetty ja siellä on päätoimiset valmentajat.
Kohtuullisen onnistuneina esimerkkeinä voi käyttää Lentopallo- ja Koripalloliiton ratkaisuja, joissa lähes kaikki parhaat pelaajat ovat jo vuosia olleet lajien valitsemissa keskittymissä, joissa edellä mainitut vaatimukset toteutuvat. Ongelmatonta kyseinen kehitys ei ole ollut, mutta toisaalta sitkeästi asia kerrallaan ongelmia on ratkottu ja tulokset on nähtävissä.
Nuorten urheilijoiden turvallinen asuminen, erityisesti kaupunkikeskuksissa vaatii paljon valmisteluja. Kokemusten mukaan urheilijoiden muutto pois kotoa voi tapahtua aikaisintaan siirryttäessä toiselle asteelle.
Ohjelmaan ei kysytä, vaan urheilijan tulee itse hakea. Ohjelmaan valinta ei voi perustua yhden kauden tuloksiin, vaan monipuoliseen arviointiin, jossa huomioidaan ennen kaikkea motivaatio ja rohkeus lähteä tavoittelemaan rajojaan, vanhempien ja läheisten tuki, harjoitustausta, kaksoisurasuunnittelu ja niin edelleen. Valinta tulee olla ehdollinen ja useiden vuosien mittainen, jolloin esimerkiksi sairastuminen tai loukkaantuminen eivät pudota ohjelmasta.
Järjestelmässä täytyy olla myös hallittu exit –suunnitelma, mikäli urheilijan ura ei etene toivotulla tavalla tai urheilijan motivaatio lopahtaa. Kaksoisurajärjestelmän tehtävä on auttaa urheilijaa jatkamaan toista uraa, kun urheilu-ura loppuu.
Kestävän talousyhtälön luomiseen pitää tehdä fiksuja laskentaharjoituksia. Kuinka paljon järjestelmä voi tukea ja paljonko on urheilijan oma vastuu?
Yhteenvetona totean, että mikäli yleisurheilun valmennusjärjestelmässä ei ryhdytä radikaaleihin toimenpiteisiin, erityisesti huipulle valmistavan vaiheen osalta, niin menestys huipulla ei tule paranemaan, valitettavasti.
Haluan vielä painottaa, että kaikkien nuorten yleisurheilijoiden ei tarvitse pyrkiä maailman huipulle. Oma kehittyminen paikallisella tasolla, pääsy SM-kisoihin tai maaotteluihin ovat hyviä ja arvostettavia tavoitteita. Kenellekään ei kuitenkaan pidä luoda katteetonta näkymää, jossa 17 –vuotiaalla arvokisamenestyjällä olisi helppo ja ennustettava tie aikuisten huipulle.
Uskon kuitenkin vahvasti, että suomalaisissa nuorissa on potentiaalia maailman huipulle, ei vähiten kiristyvän dopingvalvonnan ja toivottavasti kiristyvien sanktioiden ansiosta. Valmentautumisedellytykset täytyy saada riittävälle tasolle. Lajiliiton tulee jämäkästi johtaa järjestelmän kehitystyötä. Se vaatii paljon kovaa (yhteis)työtä lajiliiton ihmisiltä, seuroilta, valmentajilta ja hyvää tukea Olympiakomitean huippu-urheiluyksiköltä / opetus- ja kulttuuriministeriöltä, kouluilta ja taloudellisilta tukijoilta.
Viisas mies (J.K.Paasikivi) aikoinaan sanoi, että ”tosiasioiden tunnistaminen on viisauden alku”. Niin, ja kyllä hommassa pitää olla sitä paljon puhuttua iloa ja innostusta.
Lopuksi vielä toivon kovasti suomalaisille onnistumia ja kovaa taistelua Rioon.
Asko Härkönen
Kisakallion urheiluopiston rehtori Asko Härkönen on yksi yleisurheilu.fi -sivuston kolumnisteista. He ruotivat yleisurheilua ja siihen liittyviä asioita eri näkökulmista. Härkönen oli aktiiviaikoinaan kymmenottelija, ja toimi sittemmin moniotteluiden parissa valmentajana. Härkösellä on monipuolinen liikunta-alan koulutus ja hän on työskennellyt erilaisissa urheilu- ja liikunta-alan tehtävissä muiden muassa urheiluopistoissa ja Olympiakomiteassa.