Kaksikymppisenä 206:n kierähtäjä, terässeipään ikuisen nuorten Euroopan ennätyksen 442 haltija, lasikuidulla Pentti Nikulan jälkeen Suomen toinen viiden metrin ylittäjä, ja valmentajapostinsa todennäköinen ME-mies, 38 vuotta seiväshypyn lajivalmentajana toiminut Aulis Kairento täyttää 80 vuotta tänään lauantaina 6.5.2023.

Pitkää uraansa seiväshypyn parissa Aulis ”Aukki” Kairento avaa Jarmo Mäkelän oheisessa syntymäpäivähaastattelussa.

Yleisurheilulla, eritoten seiväshypyllä on edelleen iso rooli Kairennon elämässä. Lajia hän seuraa ensisijaisesti televisiosta, mutta Oulun seudun tapahtumat tulevat seuratuiksi lasten kisoja myöten paikan päällä. Kairennon valmennettavista viimeisin, Henriikka Könönen on lopettanut urheilu-uransa, joten käynnit Ouluhallissa ovat vähentyneet, mutta eivät loppuneet, sillä aktiivisesti Kuivasjärven Aurassa valmentajan uraansa käynnistävä Henriikka tarvitsee ex-koutsiaan sijaisekseen tai opastajakseen.

Kairento pitää myös aktiivisesti yhteyttä 1970-luvun aktiivihyppääjiin. Yhteydenpito sitoutuu paljolti lajin nykytilanteen seurantaan, mikä voisi ottaa vinkkinä mentoroinnista kiinnostuneille tämän päivän tekijöille.

– Katselen YouTubesta ja arvokisanauhoituksistani eri aikakausien huippusuorituksia lähes päivittäin. Analysoin niitä ja haltioidun etenkin Mondo Duplantiksen hypyistä, Kairento sanoo.

Kairento tunnustaa havahtuvansa hämmentävän usein öisinkin ajattelemaan seiväshyppyä ja sen lasikuituajan evoluutiota.

– Otetaan esimerkiksi vaikka seipäänkanto ja kuoppaan vienti, joissa 1990-luvulla painotettiin korkealla kantamista ja kuoppaan pudottamista. Nykyinen lajin valtias kantaa työvälinettään alempana kummankin käden sormet seipääseen puristuen ja viimeisten askelparien aikana käytännössä vaakatasossa, Kairento analysoi.

– Tytöt ja naiset ennättivät hypätä seivästä hyvinkin vuosikymmenen, kun toimin lajivalmentajana. Heidän valmentaminen on oma maailma, joka avautui minulle isommin vasta niinä vuosina, kun valmensin Henriikkaa ja muita Ouluhallissa harjoitelleita nuoria naisia, Kairento muistelee.

– Naiset elävät urheilussakin paljolti tunteiden kautta ja niiden sanoittaminen on valmennustilanteissa iso mahdollisuus. Lisäksi vaikutuin suuresti siitä empatiasta ja huolenpidosta, jota sain itseäni kohtaan kokea.

Duplantiksen ylivoima perustuu jäykän seipään hirmuiseen taivuttamiseen

Kairento on seurannut tarkasti kansainvälistä ja kansallista koulukuntakeskustelua nykyaikaisesta seiväshypystä. Se kiteytyy paljolti hypyn ponnistus- ja maastalähtövaiheisiin. Venäläisessä koulukunnassa monet edustivat niin sanottua vapaata maastalähtöä, jonka oppi-isänä pidetään 1996 Australiaan valmentajaksi muuttanutta Alex Parnovia, joka ylitti 582. Toinen, ajavan maastalähdön koulukunta, on paljolti ranskalaisten rakentama, joskin sen kärkimannekiiniksi on kohonnut amerikan-ruotsalainen Duplantis.

Vapaassa maastalähdössä ponnistetaan kaukaa, jopa yläkäden pystyprojektion takaa, suunnataan ponnistus ylös ja taivutetaan seivästä heilahduksen voimalla. Ajavan maastalähdön edustajat ponnistavat lähempää, usein yläkäden etupuolelta ja ajavat ponnistusta aggressiivisesti eteenpäin, jolloin seiväs taipuu ”kokoon puristumalla” enemmän.

Kairento on havainnut maailman huippuhyppääjillä lukuisia kummankin koulukunnan vivahteita ja tullut siihen johtopäätökseen, että lajin fysiikan lainalaisuuksista tinkimättä kunkin hyppääjän tekniikka pitää rakentaa yksilöllisesti ja perustaa se yksilön ominaisuuksiin, eritoten vahvuuksiin.

– Lajin ainutlaatuiset fysikaaliset lainalaisuudet, vauhtienergian siirtäminen seipääseen ja sen takaisin ottaminen hyppääjän maksimaaliseksi nousukorkeudeksi edellyttävät hyvää kykyä taivuttaa seivästä. Siinä mielessä ajavan maastalähdön elementtien tulee korostua jo junioreita opetettaessa, mistä Raimo Eskola kertoo iskevästi Huippu-Urheilu-Uutisten tämän vuoden ykkösnumerossa.

– Esimerkiksi Mondo Duplantis taivuttaa seivästä hirmuisesti. Maksimitaipumassa seipään yläpää on selvästi alle vaakatason. Hänen ylivoimaisuutensa perustuu paitsi kovaan alakäteen, erityisesti yläkädellä ”vetämiseen” eli hän paineistaa seivästä aktiivisella lihastyöllä koko suorituksen ajan.

Kairento näkee, että Duplantisin hyppytapa on mahdollinen pikkupoikavuosina automatisoituneen, ylivertaisen taitavuuden myötä. Sitä tukevat sopiva kehonkoko ja juoksunopeus.

– Mondoa hitaampien huippuhyppääjien pitää tinkiä seipään jäykkyydestä ja otteesta, koska liiallisessa taipumassa seipään energia ei riitä alas ajautuneelle hyppääjälle. Sergei Bubkan arvioin vieneen oman mallinsa liiankin pitkälle siinä mielessä, että uransa loppuvaiheessa hän pyrki tuloksiin ylijäykillä seipäillä, Kairento sanoo.

– Onpa yksilöllinen hyppytapa mikä tahansa, pitää hyppääjän ja seipään jäykkyyden välissä olla paljon kiloja ja ote korkealla. Nättejä hyppyjä näpertelemällä ei tehdä tulosta.

Uunilan ja Variksen kehittämisohjelman eväät ovat kantaneet pitkälle

Kairento on Kemin Kunnon ex-superjuniori, joka on aistinut suomalaisen yleisurheilun ydintä 1950-luvun loppupuolelta lähtien. Pidempään kuin kenties kukaan toinen kansalainen.

Seiväshypyn näkökulmasta Kairento pitää 1960-lukua, Pentti Nikula -ilmiötä lukuun ottamatta, valmennuksellisena keskiaikana. Sisäharjoittelupaikkoja ei juurikaan ollut ja urheilijat tekivät töitä koko lailla muun kansan tahtiin.

Tultuaan lajivalmentajaksi syksyllä 1970 Kairento näki läheltä liiton puheenjohtaja Jukka Uunilan ja nuoren toiminnanjohtaja Jorma Variksen käynnistämän SUL:n kehittämisohjelman ja antaa sille melko korkeat pisteet. Ainoastaan Uunilan perustelu pienen maan resurssien keskittämisestä aluksi vain kestävyysjuoksuun ei tyydyttänyt. Lajinsa hyvän menestyshistorian omanneet seiväsmiehet olivat valmiina väittelemään asiasta puheenjohtajansa kanssa.

1970-luvun alussa käynnistynyt liiton kehittämisohjelma, omat EM-kilpailut 1971 sekä Münchenin olympiakisojen ja Rooman EM-kilpailuiden valtaisat menestykset 1972 ja 1974 siivittivät nopeasti yleisurheilun uuteen aikaan. Tuon ajan kehittämistoimista on riittänyt lajille elinvoimaa läpi vuosikymmenten. Niistä Kairento korostaa valmentajakoulutusta, stipendijärjestelmää, maajoukkueen laji- ja yhteisleiritystä, junioreiden kartoitusleiritystä, asiantuntijatoiminnan tukea sekä uusiseelantilaisen kestävyysjuoksuvalmentaja Arthur Lydiardin projektia ja sen heijastehyötyjä.

– Vielä 1960-luvulla valmennustieto siirtyi uudelle urheilijasukupolvelle ensisijaisesti varttuneempien urheilijoiden kautta. Keihäänheittäjät sekä seiväs- ja pituushyppääjät olivat erityisasemassa, koska heille aikansa kärkilajien urheilijoina liitto järjesti leiritystä Kuortaneella, Pajulahdessa ja Helsingissä, Kairento muistaa.

– Näiltä pohjin valmentajakoulutuksen ja kaikkien lajien lajileirityksen käynnistyminen olivat mullistavia kehitysharppoja, paitsi harjoitusedellytysten paranemiseksi myös psykologisesti. Kärkiurheilijoille stipendijärjestelmä oli sitä vielä enemmän. Juha Väätäisen Euroopan mestaruudet 1971 imaisivat stadionin täyteen joka ilta, ja jaettavaa syntyi.

”Tein alussa sen virheen, että puutuin itse liikaakin hyppääjien tekniikkaan”

Omaa lajivalmentajan uraa analysoidessaan Kairento sanoo tehneensä alussa sen virheen, että puutuin leireillä liikaakin jokaisen hyppääjän tekniikkaan itse, kunnes tajusin, että lajileirien ykköstavoite on kouluttaa ja rohkaista henkilökohtaisia valmentajia.

– Junioreiden kokoaminen alueidensa kartoitusleireille oli uudistuksena niin ikään hyvä, joskin vain tuloksiin perustuvat ryhmävalinnat ohittivat ainakin seiväshypyssä monia lahjakkuuksia, Kairento sanoo.

– Kehittämisohjelman laajasta asiantuntijatoiminnasta seiväshypylle läheisimmiksi tulivat intomieliset urheilulääkärit sekä ravintoasiantuntija Helvi Marjanen. Urheiluvammojen iskiessä sain hyppääjän aina hoitoon Pekka Peltokalliolle tai jollekin hänen johtamansa lääkärikolmion jäsenelle. Helvi Marjasen ravintokoulutukseen osallistuimme tosissamme, tiedostimme, että painonhallinnan ja ravinnon yhteydellä on lajissamme iso merkitys.

– Lydiardin projektissa ja kestävyysjuoksijoiden menestyksessä näin paljon yhtenevyyttä siihen, mitä vuosikymmen aiemmin oli syntynyt Pentti Nikulan ympärille. Juoksuinnostus pyyhkäisi yli maan. Itsekin juoksetin sulan maan aikaan koululaisia vartin pururadalla jokaisen oppitunnin aluksi. Tämä hyödytti valtavasti paitsi kilpaurheilua myös kansanterveyttä.

Kairento muistuttaa kuitenkin, ettei kehittäminen ja uudistaminen aina tarkoita asioiden paranemista.

– Esimerkiksi 1960-luvulla seivästä hypättiin joka paikassa, urheilukentillä ja kotipihoissa, kun muutama vuosikymmen myöhemmin lajia ei voitu enää harjoittaa juuri missään. Urheilukenttien seiväshyppypaikat ovat paljolti filmivanerilaatikoissa munalukkojen takana, Kairento sanoo.

Elävän kuvan kaitafilmitekniikka ja Kjell Isakssonin malli avasivat tuloskehitystä

Syksyllä 1970 kaksi lapsiperheen nuorta isää, voimistelunopettajat Aulis Kairento (27 v.) ja Antti Kalliomäki (23 v.) aloittivat urheilija-valmentajaparina ja suomalaisen seiväshypyn valmennusjärjestelmän rakentajina. Sisäharjoittelupaikkoja oli vähän ja lajileiritykselle ilmeinen tilaus, sillä Kairennon ja Kalliomäen vetovoima kokosi nopeasti noin 15 hyppääjää ja tukun henkilökohtaisia valmentajia tiiviiksi yhteisöksi.

Hyppytekniikan kehittäminen sai mullistavan työvälineen 1971, kun leirin lajisuorituksia päästiin kuukauden viiveellä tarkastelemaan Tukholmassa tai Kööpenhaminassa kehitetyiltä kaitafilmeiltä. Vuosikymmenen mittaan Kalliomäen EM-hallikulta, neljä muuta EM-hallimitalia sekä olympia- ja EM-hopeat lisäsivät espoolaisten jumppamaikkojen karismaa ja seiväsyhteisön sitoutumista lajiinsa.

– Ensimmäinen aikaansaannokseni lajivalmentajana oli, kun sain ranskalaisten clerc-seipäiden maahantuojan, Virsu Oy:n Suvirannan Timon kanssa sovittua, että yhtiö möi paitsi kyseiset seipäät myös muut lasikuidut tehdashinnalla ilman omaa provisiota. Clercejä myytiin paljon, ne olivat raskaita, mutta käytännössä katkeamattomia ja edistivät seipään taivuttamaan oppimista, Kairento sanoo.

– Kilpailin itsekin valmennustyön ohessa vuoteen 1976. Lajitekniikasta sain isoja oivalluksia, kun näin ensimmäistä kertaa elävää kuvaa omasta hyppäämisestäni Oulun Kalevan kisoissa 1971, missä nousin vielä palkintopallille Antin Kalliomäen ja Altti Alarodun vanavedessä.

– Omistin kaksi seivästä, kovin löysiä molemmat, joten alanyrkki piti törmätessä päästää suuhun. Sitä en ollut tiedostanut, että nuoruuden korkeushypyn kierähdystekniikan siirtovaikutuksena ponnistin lisäksi hirmuisesta takanojasta ponnarin kantapäätä tyylikkäästi maahan työntäen.

– Näiltä pohjin pääsin Antin kanssa systemaattiseen hyppytekniikan kehittämiseen. Ruotsin ME-mies Kjell Isaksson (555/1972) oli mallinamme. Sen mukaan Antti alkoi koventaa alakättä työntäen sitä ylöspäin ja taivuttamaan seivästä jo ponnistuskontaktissa. Vuoden 1971 ennätys 520 parani olympiavuoteen 541:ään. Siinä teimme virheen, että aktiivista käsityöskentelyä ei maastalähdössä ja taakse tulossa viety tarpeeksi pitkälle, jonka takia seipäät jäivät turhan löysiksi.

Kairento muistaa, että yhteistyö Kalliomäen kanssa oli erittäin tiivistä.

– Heitin hänelle monenlaista pohdittavaa, mikä toi tulosta, vaikka virheitäkin tehtiin. Ajauduin luontevasti koko remmin vetäjäksi,  kilpailua tuosta tehtävästä ei ollut. Omaan työhöni sain voimaa hyppääjien ja valmentajien valtaisasta yhteishengestä, nautimme todella toistemme seurasta, Kairento muistelee.

– Antti kasvoi koko porukan esikuvaksi, joka ei koko uransa aikana ollut pois yhdeltäkään koti- tai ulkomaanleiriltä. Haapakosken Tapsalla oli erityinen kyky rakentaa ilmapiiriä, jossa kaikilla oli hauskaa. Vielä 1980-luvulla leiriryhmät olivat suuria, lajia treenattiin viidessä kolmen hyppääjän ryhmässä. Ajoin kaikille yhtenevää teknistä mallia, mikä oli nykynäkymällä selvä virhe. Pysyimme kansallisen tason osalta kuitenkin kohtalaisen hyvin kansainvälisessä kuvassa, koska olimme teknisesti hyvinkin kilpailukykyisiä, mitä emme fyysisesti enää olleet.

Lajileiritys on  edelleenkin tehokas ase

Kairento näkee, että lajivalmennus on ollut Suomen kokoiseen yleisurheiluun hyvin soveltuva toimintatapa.

– Aikaansa seuraava, yksilöllisesti hyppääjien tekniikkaa analysoiva ja kontrolloiva lajileiritys on uskoakseni edelleenkin tehokas ase estämään lajien surkastumista. Sukupolvesta toiseen se kokoaa ja koulii paitsi kunkin ajan kärkiurheilijat myös tulevaisuuden valmentajat, Kairento sanoo.

– Ryhmävalmennus saattaa altistaa omiin nurkkiin käpertymiseen. Ajan saatossa pääluvultaan kasvaneisiin urheilijoiden tukiryhmiin suhtaudun niin ikään epäillen. Valmentajan viestit saattavat ryhmässä hämärtyä.

– Lukuisten muuttujien seiväshypyssä kova keskinäinen kilpailu ja aito kaveruus tuottavat tulosta ja toteutuvat hyvin vanhassa innovaatiossa, opistojen huippuolojen lajileirityksessä. Valmentajan tehtävä on saada urheilija itse analysoimaan suorituksiansa ja harjoitteluaan, dokumentoimaan ne ja kommunikoimaan niiden sisällöistä valmentajansa kanssa.

Tuotekehittely toi ursus-kelkan, jonka kanssa hengenlähtökin oli lähellä

Hulppea 38 vuoden putki minkään lajin lajivalmentajana ei ole mahdollinen ilman lajin korkeaa ammattiosaamista ja erityistä kyvykkyyttä kohdata erilaisia ihmisiä, urheilijoita ja valmentajia. Aulis Kairento on täyttänyt nämä reunaehdot. Tämä käy ilmi muun muassa eri aikakausien urheilijoiden kommenteista ”Aukin” lajiasiantuntemusta ja persoonaa koskien.

Ammattikasvattajan siviilityö, sekä kuivan huumorin ja tilannekomiikan mestarillinen hallinta ovat antaneet Kairennolle perustan onnistua pitkässä postissa. Ratkaisevaa on kuitenkin ollut miehen rikkumaton ja loppumaton intohimo seiväshyppyyn.

Antti Kalliomäki kertoo valmennussuhteen alussa olleensa enemmän tasavertainen kilpakumppani kuin valmennettava Kairennolle. Oulun Kalevan kisoissa 1971 Kalliomäki muistaa Kairennon olleen enemmän kuin lähellä voittaa Suomen mestaruuden tehdessään 510:stä hiuksenhienon pudotuksen ensimmäisellä yrityksellään.

Etenkin valmennussuhteen alussa Kalliomäki muistaa olleensa liiankin kovakorvainen valmennettava, jolle ”Aukin” viestit eivät läheskään aina uponneet. Sanomansa tehostamiseksi tai urheilijan pohtimaan saamiseksi Kalliomäki muistaa vieläkin valmentajansa kiertoilmaisuja tyyliin ”olin ainakin helevetin hyvä rimannostaja”.

Kummankin innostusta asiaansa Kalliomäki muistelee moninaisella tuotekehittelyllä, esimerkkinä Aulis halkaisi clerc-seipään ja teippasi sen kummankin seiväsisän pikkupoikien innostamiseksi lajin pariin. Pajulahteen kehiteltiin ”ursus-kelkka”, jolla lasketeltiin kovaa vauhtia seipään kanssa kuopalle hakien törmäyksen ja maastalähdön toistoja.

Kalliomäki muistaa valmentajansa hengenlähdön olleen lähellä, kun kelkan pysähtyessä siitä irtosi iso pultti singahtaen valtavalla vauhdilla vain senttien etäisyydellä Kairennon päästä. Lisäksi Kalliomäen kotikellariin kehiteltiin lajivoiman harjoittamiseksi erilaisia kuminauharissoja ja pienimuotoisempi ursus.

– Aukin vahvuutena oli hallita hienosti isojakin seiväsyhteisön ryhmiä, joukossa myös itsemaksavia. Tuohon aikaan käytimme nuorempiin raakaakin huumoria, joka ei sopisi tämän päivän koodistoon. Pullen (Rauli Putaan) tullessa lyhythihaisessa paidassaan leiritykseen kysäisin, mitä sinulta roikkuu tuolta paidan hihoista? Ai, käsivarrethan ne, Kalliomäki muistelee.

– Aulis oli yläkropaltaan vahva, vielä eläkeikäisenä hän oli ylivoimainen seipäännostossa, jossa maata vasten nojaavaa seivästä nostetaan yhdellä kädellä vain rannetta ylöspäin koukistamalla. Tikanheitossakaan en ikinä Kairennolle pärjännyt, vaikka siihen salaa harjoittelemallakin joskus pyrin.

Kalliomäen mieleen nousee myös vuosikymmenten mittaista ystävyyttään valmentajansa ja seiväsyhteisön kanssa kuvaava tarina oman poliittisen uransa ajoilta.

– Kokoonnuimme joskus vuosituhannen alussa Pajulahteen seiväsmiesten symposiumiin, jossa vaalipäällikkönäni toiminut Virtasen Seppo haastoi opiston henkilökunnan joukkueella meidät kaukalopalloon. Vanhana jääpallon nuorten Suomen mestarina Aukki ja Kantosalon Kimmo joukkueen vahvistuksena pitivät tappiolukumme kohtalaisen siedettävinä. Itse hääräsin entisen jumppamaikan taidoilla puolustuksessa vastapuolen hyökkääjiä häiriten ja mailaa myös tukikeppinä käyttäen. Joukkueemme ”tähtihyökkääjät” Pulle (Pudas) ja Tapsa (Haapakoski) horjuivat pelin tuoksinassa kaukalon laidoille huilaamaan.

Vuosikymmenten kärkiurheilijat suitsuttavat lajivalmentajaansa

Samanlaisia muistoja kuin Kalliomäellä Kairennosta on myös Veijo Vannesluomalla (555/1983).

– Nopeasti minulla tulee Aukista mieleeni rauhallisuus, karisma, kyky kuunnella läsnä olevasti ja huumorintaju. Minuun teki suuren vaikutuksen Auliksen tapa antaa leireillä tarkkaa palautetta myös hyppääjän henkilökohtaiselle valmentajalle, jonka kanssa päivittäinen työ kuitenkin tehtiin, Vannesluoma kertoo.

– Omaankin opettajantyöhönikin olen ammentanut sisältöjä siitä vuorovaikutteisuudesta, millä Kairento analysoi hyppytekniikkaa urheilijan kanssa kahden kesken. Nykyään tapaamme harvoin, mutta maaliskuussa soittelimme ja oli hienoa, kun pääsin puhelimitse antamaan arvostamalleni lajivalmentajalle kuvaamaani palautetta. Muistan hyvin myös edesmenneen isävalmentajani Erkin suuresta ihailleen Auliksen toimintaa.

Samoilla linjoilla on seiväshypyn lajivalmentajana itsekin toiminut Vesa Rantanen (572/2001).

– Aulis on yksi fiksuimmista tuntemistani henkilöistä. Hänen seurassaan viihtyy aina hyvin, minkä olen hoksannut vasta vähän varttuneemmalla iällä. Viimeisen päälle kohtelias herrasmies ei tee koskaan numeroa itsestään, Rantanen sanoo.

– Lajivalmentajana Aulis kertoi teräviä huomioitaan ja ajatuksiaan, jotka saattoivat nuorelta innokkaalta urheilijalta mennä joskus ohi, tai aukenivat kotimatkalla tai vasta muutaman päivän viiveellä. Koin Auliksen jäyhästä olemuksestaan huolimatta hyvin myönteiseksi persoonaksi, joka tarpeen ilmetessä antoi urheilusuorituksista hyvinkin kriittistä arviota. Epäkunnioittavasti en muista hänen koskaan puhuneen kenestäkään. Mainitsen lisäksi Aukin karisman, joka ilmeni siinäkin, kun vaimoni Johanna oppi arvostamaan häntä katsomon puolelta kiertäessään seuraamassa kisojani.

Matti Mononen (570/2006) sanoo, ettei tunne ketään toista, joka osaisi ”veetuilla” positiivisemmin kuin Kairento.

– Hänen loistava huumori ja intohimo lajiin jättivät minulle ja uskoakseni monelle muulle seiväshyppääjälle lähtemättömät muistot. Esimerkkinä muistan, kun ensimmäisellä ulkomaanleirilläni hypättiin lajitreeniä oikealla rimalla, ja Aukki laittoi setelin riman ja kannattimen väliin luvaten sen seuraavalle riman ylittäjälle. Se laittoi köyhät seiväsmiehet tekemään treenin parhaat hyppynsä harjoituksen lopussa, Mononen muistaa.

Kairennon viimeisin valmennettava Henriikka Könönen (410/2018 & 415i/2019) sanoo, että Aulis haluaa aina urheilijan parasta ja tekee sen mukaisesti kaiken voitavansa.

– Treenien ilmapiirin luojana Aulis on huippu, hän saa urheilijat tekemään tosissaan ja hyvällä meiningillä. Tarpeen ilmetessä Aukilta löytyy kikkoja, joilla hän haastaa urheilijaa kaivamaan itsestään harjoitus- tai kilpailutilanteessa vielä yhden lisävaihteen, Könönen hehkuttaa.

– Auliksen kanssa syntyy aina mielenkiintoista tarinointia, joiden parissa jäätiin usein viettämään aikaa hallille treenien jälkeenkin. Onneksi minulla on edelleen mahdollisuus tavata häntä, vaikka urheilu-urani on ohi.

Rovaniemellä lähti taju, melkein henkikin

Kysymykseen urheilu- ja valmentajauran vahvoista muistikuvista Kemin Kunnon superjuniori palauttaa mieleensä Hämeenlinnan Kalevan kisoissa 1960 kokemaansa tähteyttä yllettyään 17-vuotiaana Eeles Landströmin voittamassa kisassa kuudenneksi tuloksella 420. Tulos oli odotettu, mutta hirmuinen nimmarinpyytäjien ryntäys suuri yllätys, minkä jälkeen ”sillä rintamalla onkin ollut selvästi hiljaisempaa”.

Kairento muistaa myös kummallisen alastulokasan Itä-Saksan Rostockissa nuorten maaottelussa, jossa hän ylitti terässeipäällä 440 ja voitti. Alastulokasa oli kuin pituushypyn alastuloalue ja johon piti tulla tarkasti jalat edellä.

–  Kasaan vajottiin reisiä myöten ja sieltä pois pääsy oli vaivalloista kömpimistä, jonka jälkeen kasa lanattiin tasaiseksi, kuten pituudessa tai kolmiloikassa, Kairento kertoo.

Pisteiden metsästyksestä kemiläinen kertoo saaneensa ”trauman” Lapin ja Länsipohjan piiriottelussa Rovaniemellä 1962. Voiton varmistuttua ainut seiväs paukahti poikki heittäen miehen niskoilleen alas matalaan, osin maatumaan päässeeseen purukasaan. Taju pois ja ambulanssi paikalle, tajunta palasi ambulanssin vieressä, revenneet ja krampanneet kylkivälilihakset aiheuttivat jokaisella hengenvedolla hirmuisen tuskan.

Kairennon päästyä jaloilleen ja ambulanssin lähtiessä tyhjänä Länsipohjan johtomiehet riensivät paikalle kysymään, että kai sinä Aulis pystyt korkeuden hyppäämään?

– Nöyränä poikana hyppäsin pikkuvauhdilla sisäjalkaa 175, koska ylävartaloa ei kipujen takia voinut paljonkaan taivutella, Länsipohja sai joukkueenjohdon iloksi nekin pisteet, Kairento kertoo.

Barcelonan olympialaisissa Kairento muistaa Asko Peltoniemen tehneen ”hölkkävahdin ME:n”, kun hän hyppäsi finaalissa 560 ja sijoittui upeasti kuudenneksi. Peltoniemen akillesjänne oli huonossa kunnossa ja vauhti sen vuoksi varovaista hiippailua. Kisa onnistui kuitenkin hyvin onnellisen sattuman myötä.

– 560:een Ako luuli ottaneensa viiden metrin seipään, mutta ottikin epähuomiossa 510 pitkän työvälineen. Sen seurauksena otekorkeus oli 505, kun mies itse luuli sen olevan 495 ja kinkatenkin hyppy jatkui.

Lajivalmentajalta vaadittiin pitkää pinnaa – Mitä se Kairento oikein Prahassa teki?

Aika usein lajivalmentajalta vaadittiin pitkää pinnaa.

– Prahan EM-kisoissa 1978 odotukset eivät olleet kovinkaan korkealla. Rauli Pudaksella oli 11 päivän ikäinen lähentäjärevähdys ja hyppääminen vaikeaa karsinnasta lähtien, eikä Kalliomäenkään hyppääminen erikoisen hyvältä näyttänyt. Koko kolmikko Tapani Haapakoski mukaan lukien, ylsi finaaliin, missä vesisade ja puuskittainen sivuvastainen tuuli eivät tunnelmaa kohottaneet, Kairento muistelee.

– Finaalissa pojat pääsivät hyppäämisen jyvälle kisan edetessä. Tapsa jäi kymmenenneksi, Antti ja Pulle nousivat sensaatiomaisesti palkintokorokkeelle Neuvostoliiton Trofimenkon takana. Monet muistavat, kuinka Euroopan yleisurheiluliiton teknisenä delegaattina toiminut Armas Valste seurasi seiväsfinaalia ja siunasi Putaan riman pomput 545:stä. Kaitafilmasin koko kisan. Sen aikaisen kinotekniikan, hämärän illan ja vesisateen vuoksi näin kameran linssin läpi vain utuisen, seipään kanssa liikkuvan hahmon, joka ponnistusvaiheen jälkeen hävisi näkökentästä kokonaan. Niinpä katsoin jännittävän kisan rimanylitysvaiheet kameran yläpuolelta, sillä seurauksella, että kun kiihkeästi odotettu kaitafilmi saapui kehitettynä, ei siinä näkynyt yhtään rimanylitystä tai -pudotusta. Veljellinen palaute oli tuon ajan hengen mukainen – ”mitä se Kairento oikein Prahassa teki, kun edes kuvaaminen ei onnistunut”.

– Kesän 1979 kilpailukauteen valmistauduttiin perinteisesti Los Pacosissa. Ryhmän harjoittelun rytmitys oli viisi kahdesta kolmeen harjoituksen päivää ja kaksi lepopäivää. Lomakylän hotellikompleksin sisäpihalla oli uima-allas ja saunatilat. Poikien lepopäivistä ensimmäinen piti sisällään ”aktiivista rentoutumista”, jolloin itse yritin pitää jöötä, eli tilannetta hallinnassa. Aina se ei onnistunut. Kerrankin poikien saunoessa istuskelin rauhassa uima-altaan reunalla lepotuolissa. Saunasession edetessä pojat tulivat taas kerran uimaan ja kiinnittivät huomionsa minuun saatesanoilla ”Kairentokin se täällä istuskelee”, ja samalla lensin lepotuoleineni komeassa kaaressa altaaseen. Yleisöä oli paljon, kun hotelliasukkaat istuskelivat loppuiltapäivän auringossa parvekkeillaan. Onneksi ei ollut kännykkäkameroita, eikä somea.

Valste painosti lajinvalintaan – nykyajan ”huippu-urheilussa” kaikista tehdään mestareita

Kairento on kemiläisen autoliikkeen pitäjän vesa, joka asui lapsuutensa kesät urheilukentällä, kunnes teini-ikäisenä joutui lukiovuosiensa kesälomat rakentamaan sotavuosista toipuvaa Suomea Kemi-yhtiön tukinuitossa.

Hypätessään korkeutta Pohjoismaiden mestaruuskisoissa Göteborgissa 1963, tuli liiton ylivalmentaja Armas Valste ilmoittamaan taitavalle ylöspäin hyppääjälle, että kahta herraa ei voi palvella, nyt pitää valita. Näin nöyrästä Helsingin yliopiston voimistelulaitoksen opiskelijasta tuli seiväshypyn palvelija.

Kairento uskoo yleisurheilun pitävän asemansa yhtenä maailman johtavista urheilumuodoista, vaikka sitä nykyajassa koetellaan kovasti. Hän uskoo lajin ylivertaisen historian ja numeroihin perustuvan absoluuttisuuden kiehtovat ihmisiä.

– Mitä pidemmälle 1980-luvulta käynnistynyttä huippu-urheilun viihdeteollistumista ja show-elementin korostamista on eletty, sitä enemmän on huippu-urheilun käsite kohdannut inflaatiota. Kaikista tehdään mestareita, niistäkin, jotka pelaavat jalkapalloa suolla, jääkiekkoa rullaluistimilla tai jäljittelevät tennistä padel-kentillä, Kairento tuumii.

– Ymmärrän hyvin, että kaikelle tälle on oma tilauksensa mediassa ja tapahtumateollisuudessa. Pienenevien ikäluokkien Suomessa se tarkoittaa sitä, että lahjakasta urheilija-ainesta ei perinteisiin huippu-urheilulajeihin tule riittämään.

”Oulun esikaupungissa”, Limingan Tupoksessa asuva Kairento kertoo aikansa kuluvan omakotiasujan askareissa, tosin lähinnä niissä huomattavasti aktiivisemman ja aikaansaavamman vaimonsa Päivin ”työnjohtajana”. Kuntoileminen kuuluu niin ikään seiväsprofessorin lähes päivittäisiin rutiineihin, kävely ja hiihto lajeina. Sudokuja, ristisanoja ja palapelejä hän kertoo tekevänsä paljon, ei kuitenkaan riippuvuussuhteeseen saakka.

– Vuosittaiset Lapin reissut, syksyisin entisten valmentajakollegoiden ja talvisin perheenjäsenten kanssa ovat lähentäneet Kemin pojan suhdetta Lappiin entisestään. Päivi on hyvin aktiivinen tuore eläkeläinen, joten vietän aikaa Tupoksessa myös yksin. Koen viihtyväni hyvin omien ajatusteni kanssa. Kerta toisensa jälkeen huomaan niiden suuntautuvan seiväshyppyyn, Kairento sanoo.

Pelkistetysti kyse on tehosta, kestääkö kantti?

Haastattelun vapaan sanan kohdassa Kairento palaa ”yllättäen” seiväshypyn fysikaalisiin parametreihin. Fysiikan lakien pohjalta asiaa arvioiden hän näkee terässeipään ja lasikuidun olevan yhtä kaukana toisistaan, kuin vaikka moukarinheitto ja maratonjuoksu.

– Lasikuituseipäällä on nyt hypätty 1,40 metriä korkeammalta, kuin mihin yllettiin terässeipäällä. Huippuhyppääjä ”lyhentää” reilun viiden metrin otteella seivästä maksimiin taivuttaessaan seipään jännettä saman verran, mikä mitta pitää seipääseen varastoidusta energiasta ottaa takaisin, kun hypätään 620. Nopeus, otekorkeus ja seipään jäykkyys ratkaisevat paljon, mutta eivät kaikkea, Kairento sanoo.

– Jäykkä seiväs ”heittää” hyppääjän ylös, kun seivästä käytetään koko lajisuorituksen ajan oikein, vrt. aiempi kommenttini seipään paineistamisesta sekä Mondon kovan alakäden ja yläkädellä vetämisen mallista. Liike eteenpäin takaa turvallisuuden, mitä kontrolloidaan aivan liikaa ponnistusetäisyydellä kuopasta. Kyse on tehosta, kestääkö kantti? Kumpi voittaa, hyppääjä vai seiväs? Törmäyshetken nopeudella ja vauhdin rytmittämisellä tehdään paljon, löysän näköisesti juokseva Puolan Piotr Lisek (602/2019) on tästä hyvä esimerkki.

– Bubka ja Duplantis ovat määrittäneet nykyaikaisen seiväshypyn mallit. Kummaltakin on mitattu 10,2 m/s kuopalletulonopeus ja yhtä korkeat 515:n otteet, Bubkan maksimiseipään fleksiluvut olivat 10,5, Mondolla ne ovat 11,1. Mondo on muutaman kilon kevyempi. Bubkan huippuhypyistä on rekisteröity 650:n painopisteen korkeus, Maksim Tarasoviltakin 623 (606/1999), Mondon vastaavaa lukuarvoa ei ole silmiini osunut. Nämä numerot ja Mondon ällistyttävä varmuus tarkoittavat sitä, että terveyden riittäessä tulemme näkemään tuhdin siirtymän Ruotsin ja maailmanennätyksessä kohti kuutta ja puolta.

– Kaikki on suhteellista. Kalliomäeltä mitattiin 9,2 m/s kuopalletulonopeus, kun se Bubkalla oli 10,2.  Biomekaanikot ovat selvittäneet, että 1,0 m/s ero kuopalletulonopeuden  antaa edellytykset parantaa tulosta 50 senttiä. Tässä valossa voidaan kysyä, kummalla oli parempi tekniikka, Antilla vai Sergeillä?

Kairento on pidempään hellinyt ajatustaan siitä, että lapset keksisivät vielä yleisurheilun ikiaikaisen motivaation testata omia kykyjä ja taitoja, sekä innostua kehittämään niitä, kerätä porukoita yhteen ja järjestää olympialaisia. Toim. huom., ainakin soveltuvilta osin tuo visio taitaa olla lajimme elämän kysymys.

Suomen Urheiluliitto ja sen järjestöväki onnittelee pitkäaikaista lajivalmentajaansa.

Faktaa:

Aulis Kairento, syntyi 6.5.1943 Oulussa

Avioliitossa Päivi Kairennon (o.s. Knuutinen) kanssa, yksi lapsi, aikaisemmasta avioliitosta neljä lasta ja seitsemän lastenlasta

Ylioppilas 1962, Kemin Lyseo

Sotilasarvo: reservin alikersantti 1966, Uudenmaan Jääkäripataljoona

Voimistelunopettaja, Helsingin yliopisto 1965

Toiminut voimistelunopettajana Hakalehdon Yhteiskoulussa (Espoo) 1966-1990

Toiminut liikunnan ja terveystiedon opettajana Kuusiluodon Yläasteella ja Lukiossa (Oulu) 1990-2003

Kuusinkertainen Kalavan kisojen mitalisti 1961-1971

– seiväshypystä yksi kulta, yksi hopea ja kolme pronssia

– korkeushypystä yksi pronssi

SM-hallikisojen seiväshypystä kaksi hopeaa ja yksi pronssi 1965-1969

Maaotteluedustuksia yhteensä 32

– korkeushypyssä kahdeksan

– seiväshypyssä 24

– maaotteluissa yhteensä kahdeksan voittoa

Päälajien ennätykset: seiväs 502 (Kemi 21.8.1967) & korkeus 206 (Kemi 20.7.1963)

Terässeipään nuorten ikuisen Euroopan ennätyksen haltija, 442 (Oulu 16.9.1961)

Seurat: Kemin Kunto vuoteen 1968, jonka jälkeen Helsingin Kisa-Veikot

Pelannut jääpalloa Kemin Palloseurassa (nuorten Suomen mestaruus)

Pelannut koripalloa Kemin NMKYU:ssa (kalottimaajoukkuevalinta)

Pelannut pesäpalloa Kemin Lyseon joukkueessa (Lukioiden Suomen mestaruus)

Toiminut Suomen Urheiluliiton seiväshypyn lajivalmentajana 1970-2008

– henkilökohtaiset valmennettavat: Antti Kalliomäki, Raimo Eskola, Tapani Haapakoski, Kimmo Kuusela, Jani Lehtonen, Asko Peltoniemi, Henriikka Könönen

Nimettiin yhdessä Antti Kalliomäen kanssa 2015 neljäntenä jäsenenä Suomalaisen Seiväshypyn Hall Of Fame- Kunniakerhoon, johon tällä hetkellä kuuluu 17 lajissa ansioitunutta kansalaista