Suomalaisen urheilun, tai ainakin huippu-urheilun, tila ja rakenne on saanut vahvan jalansijan julkisessa keskustelussa Pariisin rengaskisojen jälkeen. Renkaat symboloivat ikävän osuvalla tavalla Pariisin suomalaismenestystä, mutta julkista sisältökeskustelua ja muutosesityksiä voisi, hieman ilkikurisesti, kuvata monille lapsuudesta tuttujen hölmöläissatujen jatko-osaksi. Hölmölään sijoittuvissa tarinnoissahan hölmöläiset mm. kantoivat säkeillä talosta pimeyttä ulos ja valoa takaisin sisään ja leikkasivat peiton päädystä palan jatkaakseen leikatulla palalla peittoa toisesta päästä. Yhtä lailla suomalaisen huippu-urheilun on viime aikoina kuvattu nousevan latvaa lannoittamalla feenikslinnun tavoin murheen laaksosta.
Latvan lannoituksella puu tuskin kovasti kasvaa. Rakentamalla huippu-urheiluun oma erillinen ammattilaiskuplansa suomalainen huippu-urheilu tuskin menestyslentoon liitää. Kansainvälisen huipputason urheilijoiden toimintaedellytykset eivät ole tällä hetkellä huonot. Monien arvioiden mukaan ne ovat historiallisesti arvioituna jopa parhaat maassamme. Huippuvaiheeseen tulee tietenkin panostaa, mutta sitä ei pidä eriyttää ja irrottaa kokonaisuudesta. Latvus on se osa puusta, joka kasvattaa puuta, koska se yhteyttää. Huippu-urheilu on kuin puun latvus, mikä on elintärkeä osa puuta, mutta irrotettuna puusta latvus on lähinnä hakkuutähdettä. Huippu-urheilu on siis muulle urheilulle elintärkeää. Mutta elintärkeä on myös muu urheilu huippu-urheilulle. Huippu-urheilu syntyy laadukkaan urheilijapolun lopputuotteena. Lasten ja nuorten päivittäisharjoittelu on urheilupuun runko. Puusta, siis koko urheilupolusta, tulee huolehtia kokonaisuutena.
Pariisin jälkeisen ajan paine panostaa pikavoittojen tavoitteluun vaikuttaa olevan aivan poikkeuksellisen voimakasta.
Julkisessa keskustelussa ja painopistevalintaesityksissä on siis loistanut poissaolollaan huippu-urheilun tärkein vaihe: lapsuus- ja nuoruusvaiheen urheilu eli valmennuksellisesti progressiivinen eteneminen kohti huippuvaihetta ja sen mahdollistaminen. Ulostuloissa huippu-urheilijat vaikuttavat syntyvän tyhjästä, Ikään kuin automaattisesti.
Ns. suomalainen urheilujärjestelmä on ohjautunut ja ohjautettu mm. rahoituksen keinoin useille eri sivuraiteille. Sivuraiteet ovat vieneet urheilujunaamme päämäärätiedottomiin suuntiin. Urheiluseurat on jätetty asemalle, tikettiä urheilujuniin ei ole ollut tarjolla – ei ainakaan parhaisiin vaunuihin. Välillä on jopa jännittänyt, että osaako tuleviin suunnitelmiin kukaan enää edes kirjoittaa suomalaisen urheilujärjestelmän ydinsanaa: seuratoiminta. Mielestäni suomalaisen urheilun veturi on seuratoiminta. Ilman veturia junat eivät kulje.
Onko syytä rakentaa uutta ja uudentasoista huippu-urheilumenestystä koko puuta kasvattamalla vaiko vain latvaa lannoittamalla?
Jarkko Finni
Valmennuksen ja koulutuksen johtaja, Suomen Urheiluliitto