Yleisurheilun huippu-urheilurahoituksen sekametelisopan ainesosia: seurojen valmennustuet ja -palvelut sekä valmentajakorvaukset, urheiluakatemiapainotteiset yleisurheilukeskuspalvelut, lajiliiton valmennus -ja valmentajatuet, liittojohtoinen maajoukkue ja Team Finland -toiminta sekä arvokilpailutoiminta, valmennus- ja urheilijarahastot, Olympiakomitean edelleen jakamat OKM:n tehostamistuet, kaksoisuratoiminta ja -tuet, säätiöstipendit, valtion urheilija-apurahat…

Lisätään soppaan vielä merkittäviksi mausteiksi kilpailupalkkioita, kaupallisia tiimejä ja tiimitukia sekä yhteistyökumppanuuksia…

Soppa on keitetty ns. julkisen järjestelmärahoituksen ja yksityisen rahoituksen ainesosista. Siksi puhe yleisurheilun, ja uskoakseni kaikkien yksilölajien, huippu-urheilurahoituksen, ja myös koko urheilurahoituksen, yhden luukun -periaatteesta on unelmahöttöä. Höttöilen silti.

Urheiluseurat myös huippu-urheilun kotipesänä?

Joukkuepalloilulajeissa huippu-urheilun ja urheiluammattilaisuuden kotipesä on lähes poikkeuksetta urheiluseurassa. Osin kaupallisen viihdebisneksen mahdollistama seura-ammattilaisuus koskee niin urheilijoita ja valmentajia kuin urheilujohtajia ja -päälliköitäkin.

Suurissa joukkuelajeissa urheiluammattilaisen kotipesä on oy-pohjaisessa seurassa, mutta myös ry-pohjainen seuratoiminta työllistää, erityisesti valmentajia sekä urheilutoiminnasta ja seurahallinnosta vastaavia.

Yleisurheilussa seura-ammattilaisia on laskettu olevan tällä hetkellä reilu sata, joiden yhteenlaskettu henkilötyövuosimäärä on noin 70. Näiden seura-ammattilaisten joukossa urheilijoita on nolla ja päätoimisesti ns. haalarivalmennusta tekeviä vain muutama.

Kysyn: Voisiko yleisurheilussa myös huippu-urheilutoiminta palata takaisin urheilun kotipesään eli seuroihin ja voisiko urheilija ja valmentaja-ammattilaisuus myös yksilölajeissa löytää kotinsa urheiluseurasta?

Vastaan: Ilman joukkuepalloilun tiheästi toistuvaa pelitapahtuma -taloussampoa se on haastavaa, mutta moninaisten talouspurojen suuntia yhdistämällä ja toimintaa uudistamalla, ja myös kaupallistamalla, suurimmissa seuroissa se on ainakin jossain määrin mahdollista.

Realistisinta ja vaikuttavinta huippu-urheilun seurakotoutus olisi aloittaa urheilijapolun nuoruusvaiheesta eli huippu-urheiluun kasvattavasta valmennustyöstä.

Rahaa olisi?

Hypoteettisissa urheilun ”strategianeuvotteluissa” fläppitaululle joku voisi kirjoittaa kissankokoisin kirjaimin: ”RAHAA ON”. Todellisuudessa asiaa voi kuvata kuitenkin vain konditionaalissa ja silloinkin kysymysmerkkilopetuksella.

Rahaa seuroille ja sitä kautta myös seurojen urheilijoille ja valmentajille olisi paremmin, jos meillä olisi yksittäisten toimijoiden sijaan muiden

pohjoismaiden kaltainen selkeä ja rakenteeltaan yksinkertainen urheiluliike. Siis urheiluliike, missä urheilijat ja valmentajat olisivat urheiluseurojensa jäseniä ja toimijoita, seurat lajiliittonsa jäseniä ja lajiliitot kattojärjestön jäseniä. Sellainen urheiluliike, missä kattojärjestö ohjaisi ja jakaisi urheilun valtiotuen toimijoille, ja missä sekä toiminta että rahoitus ohjautuisivat urheiluseurojen kautta.

Rahaa olisi nykyistä paremmin urheilun ydintoimintaan, jos urheileminen ja valmentaminen tunnistettaisiin ja tunnustettaisiin myös ammatillisina prioriteetteina. Yksilölajien ylivoimaisesti merkittävin ammattivalmentamisen toimintamalli ja rahoitusmekanismi, nuorten olympiavalmentajat (NOV), on ollut vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen jälkeen kehittämisen ja rahoittamisen suhteen staattisessa tilassa. Samaan aikaan esimerkiksi asiantuntija-ammattilaisuus ja sen rahoittaminen on kehittynyt merkittävästi. Kaikkein kummallisinta on se, että urheilija-ammattia ei virallisesti ole edes olemassa.

Rahaa olisi, jos seuratoiminta arvotettaisiin ja nähtäisiin vaikuttavana liikuntabudjetin momenttikohtana.

Rahaa olisi, jos urheilujärjestelmä ei olisi niin pöhöttynyt.

Koordinaatio -ja verkostotarve viestii tehottomuudesta?

Urheilujärjestelmään on ilmaantunut vuosikymmenten saatossa lisäkerroksia ja paljon yksittäisiä toimijoita, joita on osin myös yksittäisinä toimijoina rahoitettu. Kerroksellisuuden heikkouksia ja päällekkäisyyksien poistamista ”suomiurheilu” on pyrkinyt ratkaisemaan koordinaatiolla ja verkostoilla. Järjestelmän sisäinen koordinaatio ja verkostot itsessään myös työllistävät ja kasvattavat järjestelmää.

Jos joillekin ”2000-luvun tahkopihkaloille” annettaisiin mandaatti jälleenrakentaa ”suomiurheilu” puhtaalta pöydältä mahdollisimman vaikuttavaksi, niin se muodostuisi hyvin erinäköiseksi kuin nykyinen. 

Huippu-urheilu myös yhtiöityy?

Höttöily sikseen. Tosielämässä yleisurheilun huippu-urheilutoiminnan ydin on rakentunut ja osin myös yhtiöitynyt seuratoiminnan ulkopuolelle. Esimerkiksi yleisurheiluvalmentajat ovat rakentaneet kasvavassa määrin valmennustoimintansa yksityisen elinkeinoharjoittamisen tai muun yritystoiminnan pohjalle. Huippuvaiheen yksilöurheileminen on aina jossain määrin yrittäjämäistä toimintaa, mutta viime vuosina myös urheilijayrittäjyys on ollut kasvava toimiala. Hyvä vai huono kehityssuunta? Uhka vai mahdollisuus? Riippuu, mistä perspektiivistä asiaa arvioi. Onko tyhjä tila täyttymässä? Vai onko se jo täyttynyt?

Huippu-urheilun tosielämän kehityssuunta signaloi myös lajiliiton seurayhteyden haasteista. Onko lajiliitto vuosikymmenten saatossa ohittanut, tai peräti unohtanut, omat seuransa urheilijapolun nuoruusvaiheesta alkavaa lajin huippu-urheilujärjestelmää rakentaessaan? Vai ovatko seurat ikään kuin pudottaneet huippu-urheiluhanskansa ja luovuttaneet huippu-urheilun toimintamandaatin lajiliitolle?

Jarkko Finni on Suomen Urheiluliiton Valmennuksen ja koulutuksen johtaja. Oheinen kolumni on julkaistu SUL:n valmennusjulkaisu Huippu-Urheilu-Uutisten 1/2024 numerossa.