Arvokilpailujuoksija, huippuvalmentaja ja Suomen Urheiluliiton emeritus toimitusjohtaja Rolf Haikkola nukkui ikiuneen 96-vuotiaana kotikaupungissaan Helsingissä 15. maaliskuuta 2024. Hän oli syntynyt Myrskylässä 14. heinäkuuta 1927.
Rolf ”Rolle” Haikkola varttui myrskyläläisellä maatilalla aikana, jolloin kestävyysjuoksijat olivat kansakunnan kaapin päällä ja urheileminen oli lasten ja nuorten vapaa-ajan intohimo. Haikkolan kotipihalla oli suorituspaikat korkeus-, pituus- ja seiväshyppyyn sekä kuulantyöntöön ja kiekonheittoon. Talviajan ykköslaji oli hiihto, johon myös riitti esikuvia. Lisäksi voimistelurenkaat ja nyrkkeilyhanskat innoittivat Haikkolan sisarusparvea ja kylän nuorisoa temmeltämään urheilun parissa sen ajan, mikä kotitöiltä, koululta ja yöunelta vapaaksi jäi.
Toimittaja Juhana Unkuri kertoo Juoksija-lehden 7/2021 artikkelissaan Rolf Haikkolan aika ennen Lasse Vireniä, kuinka sota-aika jätti Haikkolan urheilemista taka-alalle ja kuinka hän sodan loppuvaiheessa talvella 1944 aloitti kovemman hiihtoharjoittelun toteuttaen sitä kuitenkin puolisalaa hämärässä tai pimeässä metsässä, ”ettei tulisi sanomista”. Seuraavana talvena Haikkola voitti alle 18-vuotiaiden Suomen mestaruuden, jota hän naureskellen muisteli kotikylällä kuiskutellun tyyliin: ”on se jotain salaa tehnyt”.
Sulan maan aikaan moninaisissa urheiluharrastuksissaan ja kotitilan töissään vahvaksi varttunut Mörskom Startin nuorukainen voitti piirinmestaruuksia juoksumatkojen ohella kuulantyönnössä ja kiekonheitossa. 1946 Rollen seuraksi vaihtui Myrskylän Myrsky, jonka kilpailupaidassa vähitellen kestävyysjuoksuun enemmän keskittynyt nuorukainen saavutti ensimmäiset Suomen mestaruutensa nuorten sarjan 1500 ja 3000 metrillä sekä maastojuoksussa.
Kansainväliselle tasolle Rosenlewin Urheilijat -38:n ja Helsingin Kisa-Veikkojen kautta
Haikkola muutti perheineen Poriin 1951 ja liittyi suuryritys Oy W. Rosenlew Ab:n tukemaan Rosenlewin Urheilijat -38 -urheiluseuraan. Uudessa kotikaupungissa harjoittelu tehostui ja ammattimaistui tunnetun valmentajan Olli Virhon ohjauksen ja työnantajan urheilumyönteisten järjestelyiden myötä. Ensimmäiseen maaotteluunsa Haikkola valittiin 1952 Norjaa vastaan Osloon, missä debytantti voitti tonnivitosen ja oli vitosella kolmas.
Olli Virhon siirryttyä valmentajaksi Espanjaan 1954 oli Haikkolan perheen aika muuttaa Helsinkiin, missä Rollen seuraksi tuli Helsingin Kisa-Veikot ja valmentajaksi Suomen Urheiluliiton ylivalmentaja Armas Valste. Samana vuonna Haikkola oli maailmantilaston kymmenes sekä kolmosella että vitosella ja selviytyi finaaliin Euroopan mestaruuskilpailujen vitosella Bernissä, Sveitsissä. Äkilliseen suolistotulehdukseen sairastuminen pilasi kuitenkin finaalijuoksun.
Nelinkertainen Kalevan kisojen mitalisti, kaksinkertainen Suomen maastojuoksumestari sekä RU-38:n ja HKV:n riveissä yhteensä seitsenkertainen viestijuoksun ja maastojuoksun joukkuekilpailujen Suomen mestari sekä kahdeksan maaottelun mies paketoi urheilu-uransa kauden 1957 jälkeen. Ratamatkojen ennätyksikseen Haikkola kirjautti 800 metrillä 1.54,2 (1953), 1500 metrillä 3.51,2 (1953), 3000 metrillä 8.10,8 (1954) ja 5000 metrillä 14.14,2 (1954).
Valmentamisesta intohimoinen harrastus
Haikkolan nuoruuden arvot, asenteet ja intohimo urheiluun viitoittivat vahvasti myrskyläläisen tulevia vuosikymmeniä. Suomalaisten aloitettua sotien jälkeen uuden nousun, Haikkola tuli parikymppisenä 1947 Myrskylän Myrskyn johtokuntaan ja sai vastuualueikseen huvitoiminnan sekä urheilu- ja liikuntatoiminnan. Idearikkaalla nuorukaisella oli luontainen motiivi kehittää köyhän seuran toimintaa. Omakin urheilu nieli varoja eikä tukea kodin ulkopuolelta tullut.
Yleisurheilijoiden, hiihtäjien, voimistelijoiden ja nyrkkeilijöiden ohjaamisen ohella Haikkola teki Myrskylle suunnitelman vuokrata seurakunnalta maa-alue ja rakentaa sille hyppyrimäen, hiihtomajan ja tanssilavan. Kiparkatin tanssipaviljongin avajaisia tanssittiin 1949 Rollen hankkiman Dallapè-orkesterin tahdittamana yli tuhannen tanssijan voimin. Myrskyn tämänkin päivän toimintakeskus oli saanut lentävän lähdön.
Haikkola oli nähnyt, kuinka 1950-luvulla yleisurheilijoita oli paljon, mutta valmentajia vähän. Lopetettuaan aktiiviuransa miehellä oli tarmoa ja halua auttaa HKV:n nuoria kestävyysjuoksijoita vuodesta 1958. Hyvien tulosten myötä vapaaehtoispohjalta työskennelleelle seuratoimijalle oli tilausta ja Rolle siirtyi hoitamaan seuransa valmennuspäällikön tehtävää. Seuraavana vuonna tehtävät täydentyivät Suomen Urheiluliiton Helsingin piirin kestävyysjuoksuvalmentajana.
Omaa valmennuskäsitystään Haikkola oli kehittänyt olemalla uransa aikana aktiivinen yhteyksienpitäjä aiempiin suurjuoksijoihin. Ikä-, harjoitus- ja seurakaveriksi löytyi Ilmari Taipale, joka oli aviossa Haikkolan siskon kanssa. Rolle tunsi hyvin Ilmari Salmisen, Viljo Heinon ja Hannes Kolehmaisen ja oli lisäksi päässyt keskustelemaan harjoittelusta Lauri Lehtisen ja Paavo Nurmen kanssa. Haikkolan tausta urheiluseuratyön ymmärtäjänä, kansainvälisen tason juoksijana ja Suomen kärkivalmentajien opit imeneenä kestävyysjuoksun verkostoitujana oli valmennustyönkin näkökulmasta ihanteellinen.
Haikkolan ja Suomen Urheiluliiton järjestäytynyt yhteistyö käynnistyi syksyllä 1961, kun Rolle otti vastaan SUL:n lajivalmentajan pestin. Edelleen oman toimen ohella ilman korvausta työstä. Tuloshakuinen valmentaja huomasi pian, että 32 juoksijan ryhmän valmentaminen ei oman toimen ohella onnistu. Kuten Juhana Unkuri kirjoittaa Juoksija-lehden artikkelissaan Rolle ehdotti itse ryhmänsä supistamista seitsemään urheilijaan. Näin sai alkunsa sittemmin Raaka-Rollen Koplana tunnettuutta niittänyt ryhmä.
Raaka-Rollen Kopla kymmeniä vuosia aikaansa edellä
Koplansa tuotteistamisen ja markkinoinnin osalta Haikkola oli kymmeniä vuosia aikaansa edellä. Kopla antoi jäsenilleen lempinimet, joiden kautta juoksijat alkoivat identifioitua urheilumediassa, urheilukansan suussa ja markkinointitoimissa. Viimeisenä lempinimensä sai ryhmän vetäjä, kun Pekka Juutilainen (Parta-Pekka), Keijo Ceder (Karski-Keijo), Timo Iitiä (Himo-Timo), Ilmari Kurkivuori (Mäntsälän Orhi), Pertti Sariomaa (Bison), Reijo Takko (Rasva-Reiska) ja Tauno Wallenius (Osgar) erään Solvallassa tehdyn erityisen kovan harjoituksen jälkeen täydensivät saunassa valmentajansa lempinimen etuliitteellä Raaka-Rolleksi.
Kopla kilpaili paljon yhdessä ja kovat keskinäiset kisat olivat yleisöön meneviä. Ryhmä oli aktiivinen tuottamaan lehtipuffeja ja pylväsmainoksia, käytti Parta-Pekan suunnittelemia kilpailupaitoja ja perusti lajissaan ensimmäisen fan clubin. Kopla kuljetti lisäksi mukanaan sponsoroitua päämajatelttaa, pystytti sen yleensä kentän ulkopuolelle, joskus järjestäjien pyynnöstä sisäpuolellekin ja jakoi teltalla nimikirjoituksia.
Kaikki eivät amatöörisääntöjen tiukasti sääntelemässä lajissa pitäneet Koplan tempauksista, Urheiluliittoa vaadittiin usein puuttumaan Koplan tempauksiin. Liiton toiminnanjohtajaksi siirtynyt Valste ymmärsi uusia tuulia ja laittoi toimistonsa seinälle Koplan suunnitteleman etsintäkuulutustyyppisen julisteen hyvin tunnistettavine valokuvineen ja teksteineen ”Raaka-Rollen Kopla on päässyt irti – kiinniottajalle paikka Koplassa”.
Valmentaminen jäi – kaikeksi onneksi vain väliaikaisesti
Koplan urheilijat tähtäsivät hyväkuntoisina Budapestin EM-kilpailuihin 1966, kunnes ennenäkemätön loukkaantumisten ja sairastumisten suma iski ryhmään juuri EM-kilpailujen alla. Näin Tonavan rannalle ryhmästä matkasi vain jo aiemmin joukkueeseen nimetty valmentaja. Isku oli musertava niin urheilijoille kuin valmentajallekin. Kun Rollen tuolloinen työnantaja lisäksi halusi Haikkolan lopettavan aikaa vievän valmentamisen, olivat eväät Raaka-Rollen Koplan hautaamiseksi olemassa. Näissä tunnelmissa Haikkola päätti lopettaa valmentamisen. Suomalaisjuoksijoiden oli aika jatkaa Urheiluliittoon palkatun uusiseelantilaisen mestarivalmentaja Arthur Lydiardin opein. Kaikeksi onneksi Haikkolan päätös jäi väliaikaiseksi.
1960- ja 70-lukujen taitteessa Haikkola pidättäytyi valmennustehtävistä, joskin kulisseissa tapahtui tulevaisuuden kannalta hyvin kauaskantoisia asioita. Urheilukipinä paloi edelleen liekillä. HKV:n puheenjohtaja, SVUL:n Helsingin piirin hallituksen ja SUL:n liittovaltuuston jäsen oli varhaisen keski-iän saavutettuaan valmis vahvistamaan asemavaltuuksiaan niin urheiluammattilaisena kuin valmentajana.
Kun Haikkola ei voinut valmentaa virallisesti, ei Virénkään suostunut nimeämään paperivalmentajaa
Vuonna 1966 myrskyläläinen Pertti Sariomaa esitteli Haikkolalle pitäjässä varttuneen lahjakkaanoloisen juoksijapojan, johon Rolle tutustui ja rakensi keskinäistä yhteyttä ensisijaisesti kestävyysjuoksukeskustelulla. Siinä mielessä historia toisti itseään, että kun 13-vuotias Haikkola oli aloittanut hiihtoharjoittelun salaa, oli valmennukseen suuntaavat mielihalut ja toimet nyt tehtävä salaa.
– Kopla oli hyytynyt vuoteen 1966 ja Rolle oli töissä SUL:n varapuheenjohtaja Jukka Lehtisen firmassa eikä hän esimiehensä kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti enää voinut valmentaa. Juttelin Rollen kanssa enenevästi harjoittelusta vuosina 1966 ja 1967, kun palvelin Santahaminassa urheilukomppaniassa. 1967-1968 oli itsestään selvää, että valmentajakseni kirjattiin komppaniassa työskennellyt Hannu Posti. Katson, että syksystä 1968 pääsimme Rollen kanssa aloittamaan systemaattisen yhteistyön, joka kantoikin hyvää tulosta seuraavalle kesälle, Lasse Virén muistelee valmennussuhteen alkuaikoja.
– Vielä ensimmäisellä vuosipuoliskolla 1970, kun olin kokeilustipendillä Provossa, Yhdysvalloissa, muistan Rollen aseman valmentajanani olleen epäselvän. Sain Urheiluliitosta ohjeen, että kerro sinne yliopiston kirjanpitoon Pentti Karvosen olevan valmentajasi. Olimme tehneet hyvää yhteistyötä Postin ja Karvosen kanssa. Jompikumpi heistä saattoi kellottaa harjoituksiani, jos Rolle ei päässyt paikalle. En kuitenkaan reagoinut liiton ohjeeseen mitenkään, kun tulkitsin, että Rolle minua valmentaa, eikä se kirjanpitokikkailuillakaan muuksi muutu. Vuodelle 1971 muistelen tilanteen normalisoituneen. Valmennussuhteemme vain tiivistyi, asuin paljon Haikkoloilla, kun Helsingissä aikaa vietin. Rollesta oli tullut minulle turvallinen isähahmo, jonka kanssa urheilin urani loppuun saakka.
Samaan aikaan Urheiluliitossa puhalsivat uudistumisen tuulet. Puheenjohtaja Jukka Uunila ja toiminnanjohtaja Jorma Varis olivat vieneet läpi liiton mittavan kehittämisohjelman, myllänneet perinteisen organisaation uusiksi ja tarvitsivat yhdeksi tekijäksi monilla urheilun aloilla aikaansaannoksensa osoittaneen Rolf Haikkolan.
Urheiluliitossa Haikkola halusi vaikuttaa ja uudistaa lajia maailmanlaajuisesti
Haikkola rekrytoitiin SUL:n talouspäälliköksi 1973, seuraavana vuonna tehtävänimike muuttui markkinointipäälliköksi ja vuosina 1977-1985 Haikkola päätti työuransa Urheiluliiton toimitusjohtajana. Sosiaalisesti taitava, karismaattinen ja pidetty toimitusjohtaja työskenteli uutterasti niin kansallisesti kuin kansainvälisesti lisähapen saamiseksi vanhoillisin amatöörisäännöin säänneltyyn yleisurheiluun. Ja tulosta tuli. Juuri Haikkolan aikaan lajin mainossäännöt uudistettiin tavalla, joka räjäytti lajin näkyvyyden uuteen aikaan. Myös markkinavetoiset kilpailut tulivat näkyviksi ja suosituiksi, urheilijoiden kilpailupalkkioista tuli avoimesti hyväksyttyjä ja yhteistyökumppanuudet ammattimaistivat huippu-urheilijoiden ohella urheiluorganisaatioita ja kilpailujenjärjestäjiä.
Urheilijana, valmentajana ja urheilun ammattilaisena Haikkola näki kirkkaasti urheilumuotonsa maailmanlaajuiset uudistumisen tarpeet. Kun Suomen Urheiluliitto teki Kansainvälisen yleisurheiluliiton (IAAF) kongressissa 1978 hyväksytyn aloitteen yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailujen käynnistämisestä, sekä myöhemmin siitä, että Helsinki hakee historian ensimmäisiä MM-kilpailuja, oli Haikkola ensimmäisenä ajamassa kumpaakin hanketta.
– Muistan Rollen varsinaisena aloitteen tekijänä, kun päätimme Suomen Urheiluliiton esittävän Kansainväliselle yleisurheiluliitolle yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailujen käynnistämistä. Suomen oli pienenä maana, mutta historiallisesti yleisurheilun suurvaltana helppo perustella aloitettaan. Samoin muistan Rollen ajaneen hyvin pontevasti sitä, että Suomi hakee ensimmäisiä MM-kilpailuja 1983. Tätä hän perusteli sillä, että pieni Suomi omaa hyvät mahdollisuudet saada juuri ensimmäiset kisat, jotka sen jälkeen menevät helposti suurempaan maailmaan, SUL:n toimitusjohtaja-ajan puheenjohtaja Carl-Olaf Homén muistelee ystäväänsä
– Rolle ei olisi voinut olla enempää oikeassa, kun IAAF Pariisin kokouksessaan maaliskuussa 1980 päätti kisojen järjestämisoikeuden ennakkosuosikki Stuttgartin sijasta Helsingille. Rolle oli minulle läheinen ja luotettava ystävä läpi vuosikymmenten. Hän oli aina valmis auttamaan ja työskentelemään kovasti. Lisäksi hän oli kaikessa tekemisessään erinomaisen yhteistyökykyinen.
Intohimo valmentamiseen ei hiipunut
Niin paljon kuin Haikkolalla oli vastuita ja tekemistä, hänen intohimonsa valmentamista kohtaan ei koskaan hiipunut. Hän seurasi ympäristöä, kuunteli muun muassa ulkomaisia mestarivalmentajia, kuten Mihaly Igloita, Peter Coeta ja Harry Wilsonia sekä teki tulosta kotipitäjänsä valmennettavan kanssa. Haikkolan valmennusopeista pääsivät hyötymään myös Seppo Tuominen, Håkan Spik ja Matti Valkonen. Kaikille kestävyysjuoksusta kiinnostuneille Haikkola avasi tietopankkiansa 2003 julkaistussa teoksessa Lasse Virénin Menestyksen Portaat. Kirjassa Rolle avaa neliportaisen harjoituksen menetelmän, jossa juostuja harjoituskilometrejä ja niiden vauhteja varioimalla rakennetaan harjoitusvuodet syksyn peruskuntoharjoittelusta kesän kilpailuvauhdiksi.
Haikkolan elämäntyötä kuvaa omalta osaltaan Aleksis Kiven Seuran huomionosoitus 2016: ”Aleksis Kiven Seura on myöntänyt Eskon Puumerkki tunnustuspalkinnon ansioituneesta ”Nummisuutarin Eskomaisesta” eli sinnikkäästä ja itsepäisestä toiminnasta jollakin elämän alueella.”
Tytär Riitta Lönnberg: Isä oli sukumme Grand Old Man, jota kaikki kunnioittivat
Rolf Haikkolan lapsista tytär Riitta Lönnberg sanoittaa itsensä ja läheisten tunnot isänsä ikiuneen nukkumisesta runollisesti – kun metsän suurin puu kaatuu, on kauan hiljaista.
– Isä oli sukumme Grand Old Man, jota kaikki kunnioittivat ja josta kaikki pitivät. Isällä oli taito huomioida ihmiset lähellään, niin läheiset kuin ventovieraatkin. Hän oli aidosti kiinnostunut ihmisistä, hän huokui empatiaa ja ihmiset kääntyivät helposti hänen puoleensa kysymään erilaisia elämänohjeita tai neuvoja. Lapset ja lapsenlapset rakastivat häntä ja pienet tulivat aina pyytämättä isän syliin, hän oli hyvä keskustelemaan ja osoittamaan kiinnostustansa myös heidän asioihinsa. Nyt olo on tyhjä, kun turvallinen kallio on poissa, korkeasta iästä huolimatta isän pois nukkuminen tuli yllättäen, tytär kertoo Rollen kahden lapsen, viiden lapsenlapsen ja yhdeksän lastenlastenlapsen tunnoista.
Osallistu yleisurheiluperheen yhteiseen adressiin
Osallistu yleisurheiluperheen yhteiseen adressiin lähettämällä nimesi osoitteeseen tiedotus@sul.fi. Adressi luovutetaan Rolf Haikkolan omaisille muistotilaisuudessa. Nimen voi jättää 31.3. mennessä.
Artikkelin teksti: Jarmo Mäkelä