Ilkka Tulikoura, olet ollut koko lailla 50 vuotta hyvin aktiivisesti yleisurheilun lääketieteellisen toiminnan ytimessä. Mistä valtaisa motivaatio asiaan kumpuaa?

– Kipinä urheiluun ja yleisurheiluun syntyi jo lapsuudessa. Isäni Toimi Tulikoura oli kolmiloikan Suomen mestari ja olympiavitonen Amsterdamissa 1928, ja toimi pitkään urheilujohtajana. Asuimme Kuopiossa ja harrastin kilpaurheilua, muun muassa yleisurheilua lähinnä koululais- ja vielä opiskelijoiden kisoissa. Sisarussarjastamme Marja-siskoni menestyi meistä parhaiten, Tulikoura kertoo.

– Ensimmäiset muistikuvani ovat 1940-luvun loppupuolelta. Niihin kuuluvat perheen kokoontumiset kuuntelemaan radioituja yleisurheilun maaotteluita ja arvokilpailuja. Lapsuuden sykähdyttäviin muistoihin kuuluu ilman muuta se, kun pääsin paikan päälle seuraamaan Helsingin olympiakisojen yleisurheilua.

– Kouluvuosien kiinnostus matematiikkaan, fysiikkaan ja luonnontieteisiin, sekä opiskeleminen lääkäriksi suuntasivat ajatuksiani myös huippu-urheilijoiden suorituskyvyn rakentumiseen. Tietomäärän karttuminen lääketieteestä, fysiologiasta, aineenvaihdunnasta, diagnosoinnista ja hoitotoimista avarsivat ajatteluani myös kilpa- ja huippu-urheilun syy-seuraussuhteisiin, niin vammojen ja niiden hoitamisen kuin harjoittelun ja tulosten osalta.

– 1960- ja 1970-lukujen taitteessa urheilulääketiede oli kovin nuorta. Mistään päin tuotettuja tutkimusraportteja alasta oli kovin vähän. Oli pakko ajatella asioita aika lailla puhtaalta pöydältä. Peruskysymykset, miksi urheilijoilla oli kiputiloja, mistä ne johtuivat, miten niitä voitaisiin estää ja parantaa, kiinnostivat kovasti.

– Urheilijoiden hoitamisen perustavoitteeksi asetin heti, että paluu kilpakentille pitää onnistua, jolloin hoitotuloksen piti olla vähintään hyvä, mielellään erinomainen. Hoitotoimien lisäksi eri lajien optimaalisen valmentautumisen haaste on ajanut minut elinikäisen opiskelemisen koukkuun.

Millä tavalla seuraat yleisurheilua?

– Lempiurheilumuotoani seuraan edelleen erittäin tarkasti, koronan aiheuttamat rajoitteet huomioon ottaen. Ylen ja C-Moren tv-kanavien ohella seurannan alustoja on yllin kyllin, kuten esimerkiksi nettilehdet. Perinteisistä kanavista Urheiluliiton valmennusjulkaisua, Huippu-Urheilu-Uutisia seuraan niin ikään hyvin tarkasti ja osallistun myös lehden materiaalin tuottamiseen.

– Koronasta sanoisin sen verran, että se jyllää keskuudessamme valitettavan intensiivisesti edelleen. Vaikka kovin ikääntyneitä ja heikon immuniteetin omaavia kansalaisia lukuun ottamatta tautimuodot ovat kohtalaisen lieviä, on long covidin riski olemassa oireettomia tautimuotoja myöten. Tutkimusten mukaan ikäryhmien 20-50 naiset ovat long covidille alttein kohderyhmä. Suosittelen kaikille edelleen maskin käyttöä ihmiskontakteissa, sekä suurempien ihmisryhmien välttämistä niin pitkälle, kuin se on mahdollista.

Olit asiantuntijana rakentamassa yleisurheilun ”1970-luvun ihmettä”. Mitkä asiat edesauttoivat Suomen nousua yhdeksi Euroopan parhaista yleisurheilumaista myös maajoukkueena?

– Kyllä se lähti paljolti sen aikaisesta yhteiskuntarakenteesta ja elintavoista, erityisesti lapsia ja nuoria koskevasta ympäristöstä. Silloin myös maaseudulla oli paljon väestöä ja kaikki lasten ja nuorten liikkuminen tapahtui käytännössä ilman moottoreita. Liikkuminen oli itseohjautuvaa, ei ohjelmoitua ajanvietettä, joka tapahtui pääsääntöisesti ulkona ja tuotti myös tervettä sosiaalistumista.

– Olen seurannut suurella mielenkiinnolla vieremäläisnuorukaisen, Mikko Kauppisen tarinaa kestävyysjuoksun juniorikärkeen. Siinä näyttää olevan paljon niitä elementtejä, jotka olivat samanikäisille arkipäivää vielä puoli vuosisataa sitten.

– Kasvuiän omaehtoinen liikkuminen oli suurinta huvia. Kerrostalossa, jossa Kuopiossa asuin, oli paljon lapsia ja lähes kaikki vapaa-aika kului ulkona temmeltäen. Usein kilpaillen korttelin ympärijuoksussa, moniloikissa, leuanvedossa, punnerruksessa, kiipeilemisessä, joukkuepeleissä, lumipallojen tai kivien heitossa tai vaikka lumilinnojen rakentamisessa.

– Monissa leikeissä juostiin. Kesäaikaan omatoimiset reissut Väinölänniemelle yleisurheilemaan tai uimaan olivat jokapäiväisiä rutiineja, kuten olivat talonmiehen avustaminen talvisten halkokuormien kantamisessa pannuhuoneen halkovarastoon tai alakerran elintarviketukun varastojen täyttäminen.

– Muistan vuoden 1974 yleisurheilumaailmaa kohahduttaneen Tansanian Filbert Bayin, joka parikymppisenä voitti Christchurchissa Kansainyhteisön mestaruuden tonnivitosella juosten ME:n 3.32,2. Hesarin henkilöjutun punainen lanka oli, kuinka tämä voi olla mahdollista vain kolmen vuoden harjoittelulla. Samassa jutussa kerrottiin, että Filbertin koulumatka oli 10 kilometriä, joka oli taittunut aamuin illoin, useina päivinä lisäksi ruokatuntisin juosten, missä piili vastaus eurooppalaisen mailin maailmanennätykseen. Kasvuiän runsas luontainen, omaehtoinen liikkuminen oli kehittänyt lahjakkaan, nuoren tansanialaisen elimistön kansainvälisen vauhdin valmiuteen.

– Kaupungistuminen on kohottanut enenevästi urheiluseurojen toiminta-aktiivisuutta joukkuelajeissa, joka heijastelee vahvasti urheilumedian ja -yleisön arvostuksiin. Kun lisäksi huomioidaan, että tämän päivän lasten ja nuorten ikäluokat ovat suunnilleen puolet siitä, mitä ne olivat puoli vuosisataa sitten, ei tarvitse ihmetellä, että lahjakkuusreservejä ei riitä ainakaan kaikkiin yleisurheilulajeihin. Yksilölajien perinteistä valta-asemaa Suomessa pidän sikäli luonnollisena, että pieni, harvaan asuttu väestö on soveltunut joukkuelajeja paremmin yksilölajeihin.

– Rakennemuutoksista huolimatta olen varma, että yksilöitä, jotka pyrkivät millä tahansa elämänalueella paremmuuteen ja erinomaisuuteen, tulee löytymään myös tulevina vuosikymmeninä. Yksilölajien ylivertainen urheiluhistoria tulee kantamaan heitä. Itse asiassa tälläkin hetkellä kentillä kilvoittelee huomattavan suuri joukko hyvin ennustearvoisia nuoria yleisurheilijoita. Pienestä maasta tulee helpommin hyvä yksilöurheilijoita kuin hyviä urheilujoukkueita, esimerkkinä vaikka Grenada.

– Jukka Uunilan ja Jorma Variksen 1969 käynnistämällä, Suomen Urheiluliiton kehittämisohjelmalla oli kauaskantoiset seuraukset huippu-urheilua myöten. 1973 perustettiin liiton lääketieteellinen valiokunta, johon saatiin mukaan valtakunnan innovatiivisimmat asiantuntijat. Uskallan väittää, että urheiluvammojen diagnosoinnissa ja hoitamisessa olimme edelläkävijöitä. Omalla urallani näen isona merkkipaaluna sen, että leikattuani Ari Salinin vammautuneen akillesjänteen 1973, hän kykeni palaamaan ja kilpailemaan korkealla tasolle.

Oliko 1970-luvun toimintatavoissa jotakin, jonka ajattelisit toimivan tänäkin päivänä?

– 1970-luvulla valmennusta kehitettiin pääsääntöisesti olemassa olleen kokemusperäisen tiedon perustalle. Sen jälkeen valmennusopillinen tutkimustieto alkoi lisääntyä nopeasti ja näen siirtymän ”tieteellisen valmennuksen” suuntaan olleen liian aggressiivisen. Tutkimustieto alkoi syrjäyttää kokemusperäistä tietoa. Tutkimustietoa pidettiin faktana ja siihen uskottiin sokeasti. Ei ymmärretty, että tutkimustulos on riippuvainen koejärjestelyistä ja mittausmenetelmistä.

– Ratkaisevaa on se, miten tutkimustulosta tulkitaan, ja miten tutkimustulosta voidaan soveltaa käytäntöön. Kokemusperäistä tietoa on hyvä käyttää apuna tutkimustietoa tulkittaessa ja sovellettaessa. Kokemusperäisen ja tutkimustiedon tulisi olla sopusoinnussa keskenään. Kokemus on myös fakta.

– Olen esimerkiksi pitkään ihmetellyt lähes ikitotuudeksi muuttunutta mantraa siitä, että kehittyäkseen huippu-urheilijan harjoitteluun tulee uran edetessä tehdä merkittäviä muutoksia. Kun olen keskustellut asiasta lukuisten potilaideni kanssa, ovat havainnot 6-12 kuukauden ennätystulosta tai suurta menestystä edeltäneestä harjoittelusta hyvin yhteneviä. Muun muassa Frank Fredericks ja Sergei Bubka toivat hyvin selkeästi esille sen, että he eivät uriensa edetessä muuttaneet alun perin hyviksi todettuja harjoitusmenetelmiään. Harjoittelun kokonaiskuormitusta toki pitää säädellä, jotta ei jouduttaisi kehitystä estävään ja tuloksia heikentävään ylirasitustilaan. Ylirasituksesta on useimmin seurausta taantuminen.

– Valmentajilla ja muilla asiantuntijoilla pitäisi olla järjestelmä, joka mahdollistaa säännöllisen, vuosittain jatkuvan dialogin. Yksittäiset seminaarit eivät riitä, ne tulevat ja menevät. Pelkään, että lahjakkaat urheilijat ja heidän valmentajansa jäävät usein liian yksin etsimään omaa Amerikkaansa. Lahjakkuuksien löytäminen ja tunnistaminen on huippu-urheilun ruisleipää. Sitä urheiluseuratoiminnan hiipuminen maakunnissa pienten, jopa keskisuurten seurojenkin kohdalla ei edesauta.

– SUL:n lääketieteellisen kolmion, myöhemmän valiokunnan jäsenet olivat hyvin tiivis ja tehtäväänsä sitoutunut ryhmä, joka debatoi aktiivisesti urheilulääketieteen teemoista ja hoitokokemuksistaan. Nykyään näkee urheilulääkärin statusta käytettävän kovin kepeinkin perustein, ehkä jopa potilasmarkkinoinnin välineenä. Usea nuori lääkäri on nimittänyt itsensä urheilulääkäriksi ilman merkittävää tietotaitoa ja kokemusta asiasta.

Kerro joitakin itsellesi hyvin mieleen jääneitä onnistumisia urasi varrelta?

– Kyllä huippu-urheilijoiden palautumiset maailman kärkeen leikkausten jälkeen ovat olleet urheilulääkäriurani sykähdyttävimpiä muistoja. Tyyppivammoista olen eniten korjannut akillesjänteitä, eniten hyppääjiltä. Korkeushypyn floptekniikka suurine isku-, venytys- ja kiertovoimineen on altistanut lajin urheilijoita erityisesti nilkka- ja akillesjännevammoille.

– Leikkaamistani korkeushyppääjistä neljä on onnistunut nousemaan arvokilpailujen korkeimmalle korokkeelle leikkauksen jälkeen, muut lajit huomioon ottaen leikkaamiani ulkomaisia arvokilpailuvoittajia on yhteensä kahdeksan. Lisäksi olen pystynyt auttamaan lukuisia suomalaisurheilijoita palaamaan vammautumistensa jälkeen kilpakentille.

– 1970-luvulla urheilulääketiede oli maailmanlaajuisestikin kovin nuorta. Kaikkea olemassa olevaa tietoa ja kokemusta piti analysoida ja yhdistellä, sekä tehdä rohkeitakin hoitokokeiluita, kun hoitostandardeja ei ollut. Uutta tietoa urheiluvammoista hankittiin myös leikkaamalla: katsottiin, mikä vika kipeässä jänteen kiinnityskohdassa luuhun oli. Vika korjattiin ja kuntoutettiin, kipu hävisi ja urheilija palasi kilpakentille.

Lasse Virénin takareidelle jatkoaikaa, Johan Meriluoto on ”ME-mies”, Bubkan akillesjänne operoitiin

– Syksyllä 1974 olin käymässä Urheiluliiton toimistossa. Rolf Haikkola ja Pekka Peltokallio olivat kauhuissaan. Lasse Virén oli ilmoittanut lopettavansa, jos sitkeää takareisivaivaa ei saada hallintaan. Suositin leikkaushoitoa, johon suhtauduttiin kovin epäilevästi, koska ei tiedetty, mitä leikataan. Selvitin kivun syntyvän lihaksessa rasituksen alaisesta moninkertaisesti lisääntyneestä verivirtauksesta ja turvotuksesta johtuvasta paineen noususta, joista aiheutui verenkierron ja hapensaannin estyminen.

– Lihaskalvo on venymätön, Virénillä se oli paksuuntunut ja vähän kutistunut. Turvotessaan rasituksessa lihas ei saanut riittävästi tilaa. Kun lihaskalvo ei venynyt ja lihas turposi, se pullistui ja lyheni. Siksi lihas tuntui juostessa kireältä. Suositin lihaskalvon vapauttamista kivun poistamiseksi.

– Operaation onnistumisen vahvistivat kaksi Montrealissa 1976 saavutettua olympiakultaa. Olen aina seurannut aktiivisesti alani kirjallisuutta, mutta vasta yhdeksän vuotta Virénin leikkauksesta luin raportin Yhdysvalloissa tehdystä takareiden faskiotomiasta. Tekijät arvelivat raportissaan sen olleen ensimmäisiä maailmassa.

– Kotimaisista huipuista Johan Meriluodon vamma- ja hoitohistoria on erityinen. Johanin vasemman jalan leikkasin helmikuussa 1994. Leikkauksesta tuli lääketieteellisesti harvinainen ja suuritöinen, koska akillesjänne oli poikki, nivelsiteet revenneet ja nivelessä luunmurtuma. Kesäkuussa 1995 Johanilta katkesi oikean jalan akillesjänne ja jälleen nilkan nivelsiteet. Vammat korjattiin. Joulukuussa 1999 havaitsin Johanin oikeassa akillesjänteessä kuolion, jonka korjaamiseksi jännettä piti poistaa koko lailla viidenneksen verta. Seuraavan kesän 2000 tulos 16,95 lienee jaloille vaativan lajin invalidien ME.

– Atlantan olympiakisoissa 1996 Sergei Bubka ja valmentajansa Vitali Petrov ilmestyivät magneettikuvat mukanaan majapaikkaani. Perehdyin tapaukseen ja totesin akillesjänteen osittaisen repeämän, joka oli estänyt Sergein kilpailemisen jo puolen vuoden ajan, joten suositin leikkausta.

– Myöhemmin syksyllä leikkaushoidon tarpeellisuudesta oltiin sveitsiläisellä klinikalla eri mieltä. Joulukuun alussa Sergein kipujen ja urheilukyvyttömyyden jatkuessa sain hänen manageriltaan pyynnön, että Sergei pääsisi leikkaukseen. Leikkasin hänet kaikessa hiljaisuudessa jouluaatonaattona. Annoin kuntoutusohjeet ja Sergei palasi jouluaaton aamuna lentäen kotiinsa. Hän kävi tärkeissä leikkauksen jälkeisissä kontrolleissa ja asiat etenivät hyvin. Huolellisen kuntouttamisen jälkeen nykyinen Ukrainan olympiakomitean puheenjohtaja aloitti harjoittelun huhtikuussa ja voitti kuudennen maailmanmestaruutensa Ateenassa elokuussa tuloksella 601.

Papkostaskin palasi huipulle, Aleknan polvi tutkittiin

– Kokonaan katkenneen akillesjänteen korjauksista myös kreikkalainen korkeushyppääjä Lábros Papakóstas teki komean paluun kansainväliselle tasolle. Hän katkaisi ponnistavan jalan akillesjänteensä 1998. Korjasin sen heti ja kaksi vuotta myöhemmin sisäratojen kaksinkertainen MM-hopeamitalisti ylitti 234. Se jäi vain kaksi senttiä hänen henkilökohtaisesta ennätyksestään.

– Huippuheittäjistä piirtyy mieleen Liettuan kiekkomies Virgilius Alekna, joka tuli vastaanotolleni syksyllä 2000. Polvi oli ollut pitkään kipeä. Sitä oli tutkittu Saksaa myöten, eikä tutkimuksista sen enempää kuin kuvistakaan löytynyt kivun selittäjää. Niinpä tähystin polvinivelen, löysin irronneen kierukan, jonka kiinnittäminen poisti kiputuntemukset muutaman viikon kuntoutuksella. Kudosvaurion korjaavalla toimenpiteellä Alekna sai jatkoaikaa kahden maailmanmestaruuden ja yhden Euroopan mestaruuden verran. Vielä 12 vuotta leikkauksesta liettualaisjätin limppu lensi yli 70 metrin.

Rooman EM-kisoissa valmentajia ja lääkäri tutkimuksen koehenkilöinä

Pekka Peltokallion johtama SUL:n lääketieteellinen valiokunta oli aloittaessaan Tulikouran mukaan hyvin aktiivinen, osaamista kartutettiin monin tavoin.

– Rooman EM-kisojen yhteydessä 1974 teimme tutkimuksen, jonka koehenkilöinä oli joukko hyväkuntoisia, kisoja seuraamassa olleita valmentajia ja tutkijalääkäri. Koehenkilöiden suorituskyky kartoitettiin Cooperin testillä kotioloissa ennen kisamatkaa. Roomassa koehenkilöt juoksivat maksimaalisen Cooperin testin joka toinen päivä, iltapäivällä klo 14. kuumimpaan aikaan. Koehenkilöiden nestetasapainon ylläpitäminen ohjeistettiin ja sitä seurattiin joka-aamuisella kehonpainon mittaamisella, Tulikoura kertoo

– Ensimmäisinä päivinä suorituskyky ja kehonpaino putosivat ja normalisoituivat koko lailla 5–6 vuorokauden Roomassa oleskelun jälkeen. Nämä tulokset menivät yksi yhteen kuumaan ilmanalaan sopeutumisesta aiemmin ja myöhemmin julkaistujen tutkimusten kanssa.

– ­Projektin tuotoksena kehitin yhteistyössä Hartwallin kanssa elektrolyyttijauheen, jota veteen sekoitettuna käytettiin nestetasapainon ylläpitoon ja sillä tehostettiin kuumassa ilmanalassa palautumista niin olympiakisoissa kuin yleisurheilun arvokisoissa Los Angelesista lähtien ainakin 1990-luvun loppuun. Los Angelesissa lihaskrampit eivät olleet ongelma.

– Vuoristoharjoittelun yleistyttyä monilla kestävyyslajien urheilijoilla ja valmentajilla oli vaikeuksia ymmärtää korkean ilmanalan vaikutuksia sopeutumiseen, harjoituskuormitukseen ja näiden kautta veriarvojen paranemiseen. Jotta vältyttäisiin ylirasitukselta ja sen seurauksilta ja että harjoitus olisi kehittävää, on rasitustason kovuus oltava pienempi vuoristossa kuin merenpinnan tasolla. Perinteinen mantra alituisesta kovan harjoittelun vaatimuksesta vuoristossa toteutettuna on pilannut lukuisia kilpailukausia.

–  Jo 1980-luvun lopulla panin merkille nuoren Vallu Konosen halukkuuden saada tietoa ja soveltaa sitä – tunnetuin tuloksin. Epäonnistumisia tapahtui valitettavan usein, asiaan liittyvien esitelmien ohjeet ja varoitukset menivät kuuroille korville. Ei ollut harvinaista, että urheilijan kehityskaari katkesi ja tapahtui jopa taantumia, joista ei sittemmin selvitty.

Urheilijoiden työterveydestä huolehtiminen sisältää myös henkistä valmennusta – arjen sattumuksia kisamatkoilta

Joukkueiden lääkärinä ja huippukirurgina Tulikoura on tarvinnut aika ajoin myös henkisen valmennuksen taitoja.

– Psykologisesta valmennuksesta puhutaan paljon. Se lienee sidoksissa urheilijan elämään mitä moninaisimmissa tilanteissa ja yhteyksissä. Muistan Tokion MM-kilpailuista 1991 seitsenottelun korkeuden, kun istuin katsomossa lähellä aluetta, josta urheilijat aloittivat vauhdin juoksun. Satu Ruotsalainen tuli juttelemaan hankalista selkätuntemuksistaan ja oli selvästi hermostunut kysyen neuvoa. Totesin vain, että hyppää niin hyvin kuin pystyt, muuta ei ole tehtävissä, eikä tarvita. Satu hyppäsi ennätyksensä 188, jolla varmisteli yhä voimassa olevaa seitsenottelun SE:tä ja loistavaa MM-kisojen neljättä sijaa.

– Tokiossa hotellikylän huonetilat olivat japanilaisen mitoituksen mukaan varsin ahtaita. Lääkärille oli kuitenkin varattu tilavampi huone, jossa keihäsmiehet Kimmo Kinnunen ja Seppo Räty kävivät mielellään aikaa viettämässä. Hörpimme kahvia ja juttelimme niitä näitä. Sille näytti olevan luontainen tarve psyykkisessä valmistautumisessa kisaan, tuloksista on iloittu.

Kisamatkoilla on vuosien mittaan ollut monenlaisia sattumuksia.

– Atlantan olympialaisissa 1996 vietimme kisakylässä aikaa joitakin päiviä ennen yleisurheilun alkua. Tapasin rullaluistella kisakylän mäkisillä teillä. Yhdellä lenkillä kulunut jarrupala ei pitänyt alamäessä ja menin nurin sillä seurauksella, että sain naarmuja leukaan ja käsiin. Naarmut eivät jääneet huomaamatta joukkueen tiedottajalta. Yleisurheilukilpailuja odotellessa ei suomalaisuutisia juuri  ollut. Niinpä tiedottaja teki uutisen ja pääsin moisella urheilusuorituksella varsin laajaan uutisointiin kotisuomessa, Tulikoura muistelee.

– Atlantassa sain toimia myös olympiajoukkueen johtajan Ilkka Kanervan kumppanina käydessämme muutamana päivänä viettämässä aikaa kisakylän peliteltassa. Palatessamme sieltä näin läheisellä kentällä pitkän rivin ihmisiä lippuineen. Menin utelemaan tilannetta rivin jatkoksi sillä seurauksella, että tulin kätelleeksi kisakylässä vieraisilla ollutta Bill Clintonia, jolle esitin Suomen joukkueen lämpimän tervehdyksen. Ikeä taisi hieman harmittaa, kun jatkoi suoraan suomalaisten majapaikkaan.

Mitä ajattelet Suomen yleisurheilusta ja sen tulevaisuudesta?

– Valtaisa perinne ja yksilöiden halu ponnistella paremmuudesta tulevat kantamaan lajia myös tulevaisuudessa. Haasteita toki piisaa. Yhteiskuntaa emme voi muuttaa, lasten ja varhaisnuorten liikuntatottumuksiin pitää kuitenkin päästä vaikuttamaan ja rippikoulusta aloittaminen ei enää onnistu. Suomessa on geeniperimää. Tarvitaan tekoja lasten ja nuorten säännöllisen liikkumisen parantamiseksi, Tulikoura sanoo.

– Valmentajat ovat avainasemassa kasvattamassa ja näyttämässä esimerkkiä urheilijoille asenteessa – jos kerran tehdään, tehdään sitten kunnolla. Nykyinen valtaisa tiedontulva ei ole tae millekään. Oman ammattialan tietotaito ja sivistys auttaa siivilöimään oleellista epäoleellisesta, tässä onnistuminen on välttämätöntä. Kasvuvaihe on urheilun kannalta ratkaisevan tärkeää elimistön kehitykselle, niin fyysisesti kuin psyykkisesti.

– Perusasiat hallitsemalla ja virheitä välttämällä pääsee jo kohtalaisen pitkälle, Tulikoura sanoo ja kertoo esimerkein lajitekniikoiden ja niiden biomekaanisten perusteiden sisäistämisestä, kuinka esimerkiksi korkeushyppääjä pystyy kaarevan loppuvauhdin turvin juoksemaan lujaa polvia tai lantiota koukistamatta, ja kaaren kallistuksella laskemaan kehon painopisteensä optimaalisen ponnistuksen ylöspäin suuntaamiseksi, tai kuinka moukarinheittäjän pitää alkupyörityksistä lähtien hallita välineen rata ja kuljettaa palloa vauhtipyörähdyksissä ja loppuvedossa mahdollisimman kaukana välttäen kiskaisemista selän suuntaan mahdollistaen näin välineen suuren kehänopeuden.

– Aiemmin lasten monipuolinen liikkuminen tuotti tasapainoista kehittymistä. Nykyään, mitä aikaisemmin suoritetaan lajivalinta, sitä enemmän tarvitaan oheisharjoituksia. Tämä yhtälö ei käytännössä kuitenkaan toimi, mistä muun muassa ovat seurauksina lasten ja nuorten runsaat urheiluvammat, kuten esimerkiksi lanneselän rasitusmurtumat.

– Kilpaurheilu on vuosien mittaan käynyt yhä kovemmaksi, harrastajien määrä on maailmanlaajuisesti lisääntynyt ja koventuneen kilpailun myötä tulokset ovat parantuneet. Menestymiseen tarvitaan paitsi hyvät edellytykset myös oikeaa harjoittelua ja urheilulajin teknillistä osaamista. Valmentajat ovat ratkaisevassa asemessa. Tukea ja apua tarvitaan urheilulääkäreiltä ja fysioterapeuteilta.

Urheilulääkärin tulee jatkuvasti parantaa tietotaitoaan

Tulikoura näkee, että tulevaisuuden urheilulääkärien tulee omaehtoisesti ja jatkuvasti parantaa tietotaitoaan fysiologiassa, aineenvaihdunnassa, urheiluvammoissa ja niiden hoidossa sekä infektiotaudeissa, elimistön paranemisessa sairauksista ja vammoista, ja  jopa fysiikassa.

– Lääkärin peruskoulutus ei anna valmiutta toimia kyvykkäänä kilpaurheilijan tukijana, eikä konsulttiapuna valmentajille, Tulikoura linjaa.

– Myös edustustason urheilijan valmentajalta vaaditaan korkeatasoista osaamista. Lääketieteen puolelta on hyvä osata urheilun kannalta keskeistä fysiologiaa ja aineenvaihduntaa. On ymmärrettävä harjoituksen vaikutukset elimistössä ja elimistön kehittymisen edellytykset. On tärkeää tietää riittävästi sairauksista ja vammoista parantumisesta, jottei tehdä virheitä harjoittelussa.

– Riittävä tieto biomekaniikasta antaa mahdollisuuden ymmärtää sen, mikä suoritustekniikoissa on tärkeää ja keskeistä. Näissä asioissa on parantamisen varaa. Kilpailuissa näkyy liian paljon suoritusteknisiä virheitä. Nuoret urheilijat näyttävät pärjäävän paremmin kuin aikuiset, ollaanko junioreiden jalostamisessa muita jäljessä?

Miten vietät aikaasi, mitä harrastat?

– Jäätyäni Töölöstä eläkkeelle, jatkoin kahdeksan vuotta yksityislääkärinä leikaten kilpaurheilijoiden ohella kuntoilijoita tai muutoin vammautuneita. Koronapandemian ilmaannuttua olen jonkin verran toiminut etänä aikaisemmille potilailleni ja urheilijoille, mitä toimintaa aion jatkaa kysynnän mukaan, Tulikoura sanoo.

– Seuraan edelleen ammattikirjallisuutta. Uutena asiana koronatautiin liittyvät lääketieteelliset tutkimukset. Lisäksi luen monipuolisesti, tietokirjoista elämänkertoihin ja romaaneihin. Myös muun kulttuurin, kuin urheilun seuraamiselle on nyt aikaa enemmän, korona-aikana musiikin kuuntelua ja Yle Areenan moninaisten antimien seuraamista on onneksi ollut helppo toteuttaa kotioloissa.

– Mökkeilyä harrastan vaimoni kanssa ympärivuotisesti Kangasalla, vain kahden tunnin ajomatkan päässä olevalla mökillämme. Teatteri- ja konserttikäyntejä vielä odotellessa saatan innostua ratkomaan, vaikka sudokuja.

Vapaa sana, haluatko vielä sanoa jotakin?

– Haluan osoittaa arvostukseni kaikille lukuisille urheilua ja yleisurheilua edistäville kansalaisille, kyseinen työ pitää sisällään isoja arvoja. Osaajien välinen yhteistyö on kullanarvoista.

Ilkka Tulikoura, syntyi 29.7.1942 Lempäälässä

Avioliitossa ortopedian ja traumatologian erikoislääkäri, lääketieteen tohtori (LT) Kaisa Virtasen kanssa

Aikaisemmista avioliitoista kaksi poikaa ja neljä lastenlasta

Ylioppilas 1961, Kuopion Yhteiskoulu

Sotilasarvo: lääkintäluutnantti, Suomen Armeija 1969, työskennellyt varusmiehenä YK:n joukoissa lääkintämajurin statuksella Kyproksella, Nikosiassa 1969

Kirurgian erikoislääkäri, Vatsakirurgian erikoislääkäri, Lääketieteen ja kirurgian tohtori (LKT), Ortopedian ja traumatologian erikoislääkäri, Helsingin Yliopisto

Toiminut Helsingin yliopistollisen keskussairaalan kirurgina 1972-2012

Hoitanut lukuisia huippu-urheilijoita, ensisijaisesti yleisurheilijoita, olympiavoittajia, maailmanmestareita, Euroopan mestareita sekä mitalisteja

Toiminut lukuisia kertoja arvokilpailujoukkueiden vastuulääkärinä 1970-luvulta lähtien; Olympiakisat, maailmanmestaruuskilpailut ja Euroopan mestaruuskilpailut ulko- ja sisäradoilla, Euroopan Cup-kilpailut, maaottelut

Toiminut Suomen Urheiluliiton lääketieteellisessä valiokunnassa sen perustamisesta, vuodesta 1973 työskennellen lukuisten arvokilpailujen ja harjoitusleirien vastuulääkärinä tehtävinään urheilijoiden ja urheilujoukkueiden terveyden- ja lääkintähuolto, urheilijoiden terveystarkastukset ja tarpeen mukainen ohjaaminen tarvittaviin toimenpiteisiin, joiden myötä hän on lisännyt merkittävästi urheilijoiden ja valmentajien tietoutta terveydestä, sairaanhoidosta ja erityisesti urheilulääketieteestä

Tulikoura on vuosikymmenten saatossa kouluttanut valmentajia lukuisilla valmentajakoulutuskursseilla ja seminaaritapahtumissa urheilulääketieteen perusteista, esimerkkeinä urheiluvammojen syntymekanismit ja kuntoutus sekä erityisolosuhteisiin sopeutuminen

Lisäksi Tulikoura on julkaissut säännöllisesti urheilulääketiedettä ja valmentautumista koskeneita asiantuntija-artikkeleita Suomen Urheiluliiton julkaisuissa

Teksti: Jarmo Mäkelä