Pääsiäisen ikiaikaiseen sanomaan kuuluu hiljentyminen, suru ja kärsimys – varsinkin aikana, jona pitkän rauhanajan elänyttä Eurooppaa repii hajalle Venäjän raaka hyökkäyssota. Silti Suomen Urheiluliiton kunniapuheenjohtajan Ilkka Kanervan kuolema satuttaa erityisesti niitä, jotka hänen kanssaan ovat vuosikausia yhdessä toimineet ja urheilun ikuisesti palavaa soihtua kantaneet.
Ilkka Kanervan, ”Iken”, tunsivat kaikki, pitivätpä he hänen tavastaan toimia tai eivät. Hänen vahvuutensa elämässä yleensä, politiikassa, urheilujärjestöissä ja muussa yhteiskunnallisessa toiminnassa oli hänen uskomaton kykynsä verkostoitua, hänen sosiaaliset taitonsa ja kiinnostus sellaisistakin ihmisistä ja asioista, joille moni muu olisi korkeintaan kohauttanut olkiaan. Iken ”moro” oli tervehdys, jonka hän osoitti niin tutuille kuin tuntemattomillekin.
28.1.1948 syntyneen Ilkka Kanervan kiinnostus urheiluun syttyi 1960-luvun nuoruuden kilpailuvuosina yleisurheilukentillä. Tuon ajan maalaismaisemissa urheilu oli suurten ikäluokkien lapsille ja nuorille koulumaailman ohella monesti ainoa toimiva vaihtoehto hakea kosketusta ympäröivään yhteiskuntaan. Iken vahvin laji taisi olla juoksuradan kiertäminen joko aidattuna tai ilman aitoja, mutta laaja-alaisesta kiinnostuksesta yleisurheilua kohtaan kertoo vuonna 1968 tehty 10-ottelun tulos 5556 pistettä. Olematta mikään oman ympäristönsä urheilutähti Ilkka Kanervakin tiesi, mitä fyysinen ponnistaminen merkitsi ja minkä vahvuuden tunteen kovasta ponnistamisesta palautuminen antoi. Minä osaan, minä jaksan!
Urheilemisen tuomaa jaksamista tarvittiin myöhemmin urheilujärjestöissä. Suomen Urheiluliiton johto-organisaatiossa Ilkka Kanerva vaikutti vahvalla panoksellaan vuodesta 1979 alkaen. Vuosina 1979–90 hän oli liittovaltuuston jäsen ja tänä aikana sen puheenjohtajana kahtena erillisenä jaksona. Marraskuussa 1990 Ilkka Kanerva valittiin Urheiluliiton puheenjohtajaksi, jota tehtävää hän hoiti vuodet 1991–2005. Suomen Urheiluliiton tehtävien ohella hän toimi ja vaikutti vuosikymmenien ajan eri tehtävissä kaikissa paikoissa, joissa urheilua ylhäältäpäin johdettiin: Suomen Valtakunnan Urheiluliitossa, Suomen Olympiakomiteassa, Suomen Liikunta ja Urheilussa, Euroopan yleisurheiluliitossa ja Kansainvälisessä yleisurheiluliitossa. Näistä ansioistaan hänelle myönnettiin kuluvana vuotena Suomen urheilun korkein huomionosoitus, Suomen liikuntakulttuurinja urheilun suuri ansioristi. Traagista oli, että hänestä tuli sen kunnianosoituksen lyhytaikaisin haltija.
Ilkka Kanervan vahvuus urheilun johtotehtävissä oli se, että hän tiesi, ettei tiennyt kaikkea. Siksi hän osasi hakea tietoa sieltä, mistä sitä oli saatavissa, siivilöi sen oman harkintansa pohjalta ja kertoi sitten eteenpäin omana näkemyksenään. Joitakin se saattoi ärsyttää, mutta johtajan tärkein tehtävä on koota tietoa eri lähteistä, analysoida se ja tehdä sitten johtopäätökset. Sitä sanotaan pelkistetysti johtamiseksi. Ike osasi sen taidon.
Ilkka Kanervan kiistämätön vahvuus sekä politiikassa että urheilupolitiikassa oli hänen mahtava verbaalinen lahjakkuutensa. ”Veden kirnuaminen” ja ”löysässä hirressä roikottaminen” olivat termejä, joita hän usein käytti esimerkiksi Urheiluliiton hallituksessa kuvaamaan puhetta pelkän puhumisen vuoksi tai asioiden hidasta edistymistä. Varhaisimpina vuosina niissä oli paljon sanallista keikarointia tai poikamaista kujeilua, mutta myöhempinä vuosina hänen puheissaan oli syvällisempi ääni, mukana valtiomiesmäistä harkintaa, jolla asioita rakennettiin kohti kaikkia tyydyttävää ratkaisua.
Päinvastoin kuin monissa muissa urheilujohtajissa, herkkähipiäisyys ei kuulunut hänen luonteensa piirteisiin. Ikelle voi kertoa mielipiteensä suoraan, sillä Suomen pitkäaikaisimman kansanedustajan uran tehneenä poliitikkona hän ymmärsi, etteivät kaikki ole asioista samaa mieltä eikä toisaalta kaikkien edes tarvitse olla samaa mieltä. Ilman sitäkin päätöksiä voidaan ja pitää tehdä.
Ilkka Kanerva osasi myös olla taktikko, joka valitsi puolensa sen mukaan, mikä sillä hetkellä oli hänelle ja hänen ajamilleen asioille edullisinta. Politiikassa se on valtavirtaa, kuten ajankohtainen Nato-keskustelu – asia, jossa Ilkka Kanerva ei päässyt enää puolustuspoliittista kokemustaan purkamaan – on osoittanut. Urheilujärjestöissä taktikointi koettiin usein oman tai lähipiirin edun ajamisena vailla pyrkimystä kokonaisedun tavoitteluun. Aatteet ja asenteet ovat urheilujärjestöissä päivänpolitiikkaa syvemmällä. Siitä huolimatta on korostettava, että Ilkka Kanervan omat siivet kantoivat niin politiikassa kuin urheilujärjestöissä ilman toisen alueen tuomaa lisäjulkisuutta. Elämänkestoinen rakkaus urheilua kohtaan oli urheilun järjestötoiminnassa hänen ainoa motiivinsa.
Julkisuutta Ilkka Kanerva ei tietenkään kaihtanut, sillä harva poliitikko selviää siinä ympäristössä ilman julkisuutta. ”Puhukoot mitä puhuvat, kunhan puhuvat”, on kulunut, julkisuudessa näkymiseen liittyvä sanonta. Omat roiskeensa sai Ilkka Kanervakin tästä lahkeisiinsa – syystä tai syyttä. Mikä tahansa puhe ei Kanervankaan hyväksymistä saanut, sillä ilkeämielinen, vähättelevä puhe loukkaa ketä tahansa ihmistä. Esimerkiksi Atlantan olympiajoukkueen johtajana Kanervaa yritettiin leimata pelkäksi kuormassa olevaksi liikapainoksi. Joukkueen johtajan tehtävissä tärkein työ ja vaikuttaminen tehdään siellä, missä tv-kamerat eivät käy eivätkä mikrofonit ole päällä. Julkisuuteen näkyvät asiat ovat kuin pintakuohu olutlasissa – varsinainen substanssi on sen kuohun alla.
”Iken energisyys oli uskomatonta tasoa. Yhteiskunnan väsymättömänä palvelijana hän oli menossa ympärivuotisesti läpi vuosikymmenten. Kiireinen politiikan huippuammattilainen ei näitäkään reissuja pelkästä velvollisuuden tunnosta tehnyt. Hän sai niistä itsekin paljon, sillä ihmisten kohtaaminen, kuunteleminen ja kannustava huomioiminen oli yksi Iken leipälajeista”, muistelee Jarmo Mäkelä pitkäaikaista ystäväänsä ja puheenjohtajaansa.
Suomen Urheiluliiton nykyinen toimitusjohtaja Harri Aalto korostaa, että ”Ilkka Kanervalla oli aina aikaa kiertää kilpailuja ja hän halusi olla perillä yleisurheilun tilanteesta ruohonjuuritasoa myöten. Tiesin odottaa Ikeltä soittoa, kun hän oli matkalla urheiluseuran vuosipäivän juhlapuhujaksi. Hän halusi varmistaa seuran tilanteen ja vahvat tekijät. Hänellä oli aito mielenkiinto ja kunnioitus seurojen työntekijöitä ja johtajia kohtaan. Ikellä oli suuri sydän. Hän oli kannustava ja häneltä sai aina tuen. Hän oli todellisesti läsnä kohtaamisissa. Ikestä huokui lämpö ja valoisuus, jota hän levitti yleisurheiluperheeseen kaikkialla missä hän liikkui.”
Elämänkierron ankara laki on kohtuuttoman kovalla otteella kohdellut viimekuukausina suomalaisen yleisurheilun entistä johtotasoa. Lyhyen ajan sisällä ajasta ikuisuuteen ovat ennen Ilkka Kanervaa siirtyneet Suomen Urheiluliiton kunniapuheenjohtaja Jukka Uunila sekä kunniajäsenet Tapani Ilkka ja Pentti Karvonen. Heitä ja myös heidän kaltaisiaan alemmalla tasolla toimivia johtajia – urheilijoiden ja valmentajien lisäksi – suomalainen yleisurheilu on tarvinnut ja kaipaa jatkossakin.
Suomen Urheiluliitto ja suomalainen laaja yleisurheiluväki muistaa kunniapuheenjohtajaansa Ilkka Kanervaa lämmöllä ja suurella kiitollisuudella siitä työstä, jonka hän elinaikanaan teki maamme urheilun hyväksi sekä kotimaassa että ulkomailla. Ilkka Kanervan paikka on säilyvä suurten suomalaisten urheilujohtajien kunniakkaassa rivistössä.
Seppo Martiskainen