Jarmo Mäkelä tapasi tänään (19.7.) 80 vuotta täyttävän Taisto Polvea ja kyseli päivänsankarin kuulumisia ja ajatuksia. Puu- ja sahateollisuudessa työuransa tehnyt Polvi tuli moukarinheiton lajivalmentajana rakentamaan yleisurheilun ”1970-luvun ihmettä”.
Juha Tiaisen olympiavoittoon 1984 huipentuneen valmentajauransa jälkeen Polvi jalosti musikaalisen lahjakkuutensa varhaisen keski-iän opintojen myötä ammattilaisen tasolle. Konsertit, esiintyminen vierailevana solistina ja harjoitteleminen niihin rytmittävät valmennustyön ohella edelleen Jämsässä asuvan eläkeläisen elämää.
Oletko millään tavoin mukana urheilussa / yleisurheilussa?
– Valmennan kohtalaisen aktiivisesti. Viime vuonna kolmevuotisen valmennustyön tuloksena Jämsänkosken Ilveksen Lauri Hirvelä oli M17-sarjan SM-kakkonen (64,65) ja P16-sarjan Kaipolan Vireen Simo Piirainen niin ikään SM-kakkonen (62,14), muutamia seutukunnan moukarista kiinnostuneita junioreita on lisäksi käynyt ”klinikallani” lajin alkeita opiskelemassa. Valmennustyön ohella olen usein kilpailutuomaritehtävissä jokilaakson seurojen järjestämissä kisoissa.
– Viime vuoden valmennusansioistani tulin palkituksi Keski-Suomen Yleisurheilun vuoden 2020 valmentajana, arvostan tätä nimeämistä piirissä, jossa tähän aikaan on viljalti menestyneitä ja osaavia vamentajia.
Millä tavalla seuraat yleisurheilua?
– Seuraan kansallista ja kansainvälistä yleisurheilua tarkasti ja kattavasti eri medioista. Kotimaan tapahtumissa käyn silloin tällöin myös paikan päällä. Oman lajin seurantaa tehostaa lisäksi aktiivinen yhteydenpito valmentajakollegoihin Harri Huhtalaan ja Saku Tiaiseen.
Kerro pari kolme asiaa, joiden koit edesauttaneen 1970-luvulla Suomen nousua (myös maajoukkueena) yhdeksi Euroopan parhaista yleisurheilumaista?
– Tulin SUL:n moukarinheiton oto. lajivalmentajaksi vuoden 1971 alusta, johon mennessä koko liiton toiminnat olivat paljolti uudistetut jopa historiallisen kehittämisohjelman myötä. Tuolloin liiton valmennusorganisaatiota leimasi kaikki esteet ylittävä innostuneisuus ja usko omaan tekemiseen. Uudistettu valmentajakoulutus ja runsaat kansainväliset yhteydet nostivat valmennuksen systematiikan uusille tasoille, esimerkkinä omassa lajissani tartuttiin ripeästi ympärivuotiseen lajiharjoitteluun, joko ulkona tai sisällä.
– Tuohon aikaan maajoukkueurheilijamme lähes poikkeuksetta opiskelivat täysipäiväisesti tai kävivät töissä, kun kilpailijat etenkin itäblokissa olivat jo tuolloin täysammattilaisia. Helsingin 1971 EM-kisat paitsi räjäyttivät työhön sitoutumisen ja innostuksen tappiin myös avasivat meidän valmentajien silmiä ja toivat paljon tietoa. Esimerkkinä Euroopan kärkiurheilijoiden arvokisaan valmistautumista seurattiin viikon päivät lajeittain tarkasti, kirjattiin johtopäätökset ja muokattiin ne valmentajakoulutuksen hyödyksi.
– Keväällä 1973 olin kahdeksan päivää Unkarissa seuraamassa olympiavoittajan, Euroopan mestarin ja ME-miehen Gyula Zivotzkyn (73.76/1968) paluuyritystä maailman kärkeen sekä maan nuorten kärkiheittäjien harjoittelua, kaikkea tuolla näkemääni leimasi todellinen monipuolisuus.
– Tammikuussa 1974 vierailin Heikki Kankaan kanssa kymmenen päivää Leningradissa seuraamassa lajin valtikan napanneen Neuvostoliiton kärkiheittäjien harjoittelua, tästä tuonnempana lisää. Kesällä 1974 olin viiden päivän maaottelumatkalla Puolassa, jolloin solmin arvokkaan kontaktin maan lajivalmentajaan, Andrzej Jakozinskiyyn.
– Hallitsin teknillisen koulutukseni myötä mekaniikan perusteet, jota kehänopeuden fysikaalinen kaava kärkenä yhdessä näkemääni ja kokemaani sovelsin moukarinheiton tekniikan pohdiskeluun ja kehittämiseen.
Oliko 1970-luvun toimintatavoissa jotakin, jonka ajattelisit toimivan tänäkin päivänä?
– Mitat täyttäviä talviharjoituspaikkoja oli vähän, Kuortaneelle, Pajulahteen tai Vierumäelle rakentui lajeittain sisäinen hyvin tiivis ympärivuotinen yhteistoiminta, joka samanaikaisen leireilyn ansiosta muodostui runsaaksi myös lajien ja lajiryhmien kesken. Vähintään viikonlopun tai päivällä pidennetyn viikonlopun mittaisia leirejä pidettiin syksystä kevääseen kolmen viikon välein. Toiminta oli vahvasti lajivalmentajavetoista ja se sai pontimensa ensimmäisenä maailman maineeseen nousseesta kestävyysjuoksusta.
– Kilpailujärjestelmän perusmallina kolme kotimaassa ja kolme ulkomailla kilpailtua maaottelua kaudessa nostivat maajoukkueurheilijoiden statuksen ylös. Muutamankin maajoukkueurheilijan vierailu minkä tahansa maakunnan kansallisissa kisoissa toi kenttien reunoille usein tuhansissa laskettavan yleisömäärän. Maailma on noista ajoista muuttunut hirmuisesti, toki enemmän johtavien joukkuelajien kuin yksilölajien eduksi. Parhaiden urheilijoiden yhteisharjoittelu ja toimiva kilpailujärjestelmä ovat joka tapauksessa asioita, joista ei ole varaa tinkiä.
Kerro joku mieleesi jäänyt muistikuva tai sattumus 1970-luvulta, joka ei ainakaan isommin ole aiemmin ollut julkisuudessa?
– Suomen Urheiluliiton ja Neuvostoliiton urheiluministeriön välille solmittiin Münchenin olympiakisojen jälkeen valmentajavaihtosopimus. Itänaapurissa oltiin erityisen kiinnostuneita Suomen kestävyysjuoksusta, joskin molemminpuolinen valmentajavaihto oli kaikki lajiryhmät kattavaa. Odotin syksyllä 1973 Riihimäen asemalla liittymistäni kolmen valmentajan Moskovan matkaan. Delegaatiomme muut jäsenet, Pertti Helin ja Jorma Gröhn ilmestyivät asemalaiturille kertomaan, että en ollut saanut viisumia, joten minulle reissusta tuli lyhyt. Syy viisumiongelmaan jäi ikuiseksi mysteeriksi, sillä myöhempinä vuosina Neuvostoliittoon matkustamiselleni ei vastaavia vaikeuksia ilmaantunut.
– Opintomatkani siirtyi seuraavan vuoden tammikuuhun, jolloin vierailin Heikki Kankaan kanssa kymmenen päivän ajan Leningradissa tutustumassa moukariprofessori Oleg Kollodin ryhmän harjoitteluun, ykköstykkinään EM-Rooman 1974 mestari ja saman vuoden ME-mies Aleksei Spiridonov (76.66).
– Itänaapurimme oli tuolloin vahvasti suunnitelmatalouden syövereissä, hyvän tulkin ansiosta matkasta tuli monin tavoin avartava ja antoisa. Näimme urheilijoiden harjoittelu- ja elinolot läheltä, tulkki Aleksanteri Toivonen (tuolloin 76 v.) sanoi suoraan, että urheilijoiden tehtävä oli vain urheilla. He kuuluivat nimellisesti yliopiston tiedekuntaan ja saivat kirjattujen opintoryhmiensä mukaiset tutkinnot sitten, kun niiden aika oli. Yhtenä tuon matkan tuliaisena oli ulkona heittäminen talvella, jota siellä harjoitettiin ison Leninan stadionin merituulisella kentällä porottaneen hiililämmittimen turvin.
– Tämänkin matkan startissa oli omat vaikeutensa, viisumeita ei nytkään ollut myönnetty. Odottelimme Heikin kanssa asian ratkeamista Pajulahdessa vuorokauden. Asia selvisi, kun samaan aikaan delegaationsa jäsenenä Suomessa ollut urheilujohtajauralle siirtynyt aikansa Euroopan kaikkien aikojen paras pituushyppääjä Igor Ter-Ovanesjan järjesti rajanylitysluvat Neuvostoliiton Suomen suurlähetystöstä nopeasti kuntoon.
– Jotta asia ei olisi ollut liian yksinkertainen tuli ongelma vielä Vaalimaan raja-asemalla. Meidän piti tehdä Leningradin reissu Heikin Volvolla, mutta edellispäivänä muuttuneet viisumimääräykset olivat kieltäneet omalla autolla Neuvostoliitossa matkustamisen. Suomen rajapoliisit sanoivat, että voittehan yrittää ja niin menimme rajan yli. Olimme 45 minuuttia Vaalimaan NL:n raja-asemalla ja sitten meidät potkaistiin takaisin kotimaahan, kuten isäni ja koko Suomen armeija 30 vuotta aiemmin.
– Mikä neuvoksi? Tartuin puhelimenkampeen ja soitto SUL:n asiat hallitseville toimiston naisille. He – kuten yleensäkin – panivat toimeksi ja varasivat meille junaliput Vainikkalasta illansuun junaan. Siirryimme Vaalimaalta Vainikkalaan, nousimme junaan ja olimme illalla kymmenen maissa Leningradin Suomen asemalla tulkin ja sihteerin ollessa meitä vastassa. Menimme kaksi kertaa saman päivän aikana Neuvostoliittoon kuin kaukopartiomiehet konsanaan.
– Leningradin kaupunki vietti matkamme aikaan 50-vuotisjuhliaan. Juhlapäivän iltana Oleg Kollodi ja Aleksei Spiridonov tulivat isot kassit tarjottavaa mukanaan hotelliimme, missä juhlimme yhdessä suurta päivää. Juhlan huipennukseksi katselimme Leningrad hotellin tasanteelta Nevajoen toisella puolella Aurora-laivalta tapahtunutta valtavaa ilotulitusta. Sitä johti majuri Juri Nikulin, Tokion 1964 moukarin finalisti ja 1980-luvun maailman valion Igor Nikulinin isä. Kollodi kävi muutaman kerran Suomessa ja myöhemmin tapasin häntä lisäksi kaksi kertaa Leningradissa, viimeisen kerran 1981. Tapaamisemme olivat ystävyyden ja ammattiveljeyden sävyttämiä, molemminpuoliset tuntemuksemme olivat aitoja, eivät yksin tuon ajan liturgian mukaisia.
Mitä ajattelet yleisurheilusta ja sen tulevaisuudesta, maailman laajuinen näkökulma?
– Yleisurheilun asemansa pitäneet arvokisat ja erinomainen tv-tuote ovat edesauttaneet lajimme pysymistä yhtenä suurimmista. Maaotteluiden korvautuminen managerijohtoisilla kansainvälisillä kilpailusarjoilla on kuitenkin jättänyt yleisurheilua enenevästi vain lajifriikkien kiinnostuksen kohteeksi. Minulle kansainvälinen kilpailujärjestelmä näyttäytyy paljolti formula ykkösten kaltaisena.
– Lajissa tuntuu taas olevan käynnissä ajan säästämiseen perustuva uudistamisen vimma. Kenttälajeja kurittavat kummalliset kokeilut ratkaisevine bonuskierroksineen ovat kuitenkin surkuhupaisia, eivätkä varmuudella tule lisäämään yleisurheilun seurantaa ja suosiota.
Mitä ajattelet Suomen yleisurheilusta ja sen tulevaisuudesta ja minkälaisia kehityskohteita kenties näet Suomen yleisurheilussa ja sen järjestelmässä?
– Olen elänyt itse lähellä ja nähnyt kolme historiallista vaihetta suomalaisessa yleisurheilussa ja sen valmennusjärjestelmässä. 1950-luvulla liikenneyhteydet ja liikkuminen niiden myötä kehittyivät ja ensimmäiset ympärivuotiset harjoituspaikat rakennettiin. Tulin tuolloin 1956 nuorena moukarinheittäjänä valituksi Kuortaneelle koottuun nuorten lupaavien yleisurheilijoiden nelivuotissuunnitelmaan. Muistan tuosta ryhmästä muun muassa jääkiekossa uransa tehneen pikajuoksijaseiväshyppääjän Juhani Lahtisen, Jarmo Kunnaksen, Alpo Nisulan ja Aarne Kimpimäen.
– 1970-luvun ensimmäisellä puoliskolla näin läheltä yleisurheilumme ”1970-luvun ihmeen”, oli ikimuistoista saada olla sitä tekemässä ja huomata lajivalmentajana omankin lajin pääsevän osalliseksi tuota hurmosta.
– 1970-luvun jälkipuoliskolta alkoi henkilökohtaisen valmentamisen aikakausi, jossa harjoitusolojen ja valmentajakoulutuksen kehittyessä urheilijat alkoivat saada loistavia tukihenkilöitä valvomaan ja ohjaamaan harjoittelua ympärivuotisesti kotioloissa. Lisäksi osallistuttuani syksystä 2004 Annika Nurmisen valmentajana nuorten olympiavalmennukseen sain hyvän tuntuman 2000-luvun valmennusjärjestelmästä.
– Lajivalmennus säilytti hyvin roolinsa nopeasti muuttuvassa toimintaympäristössä. Lajivalmentajan tehtävissä korostuivat valmennuksellisten linjojen luominen ja niiden noudattamisen varmistaminen sekä lajin yleinen johtajuus. SUL:n valmennusorganisaatio tuotti valtavasti vertaistukea ja lisäsi keskinäistä osaamista, lisäksi koin työelämän sisältöjen olleen hyvin sovellettavissa myös oto. urheilutyöhön.
– Onpa valmennusjärjestelmä ollut millainen tahansa, ovat huiput ilmaantuneet aina mistä tahansa. Tämän vuoksi pidän edelleen tärkeänä, että väestökeskittymistä huolimatta yleisurheiluun tulee päästä mukaan valtakunnan jokaisesta maakunnasta.
Miten vietät aikaasi, mitä harrastat?
– Päiväni täyttyvät paljolti lauluharrastuksesta ja valmentamisesta. Konsertteja, esiintymisiä ja niiden harjoittelemista piisaa edelleen sopivan ympärivuotisesti. Paraikaa ovat työn alla Jämsässä 25.7. klo 18.00 ja Ylivieskassa 18.8. klo 19.00 järjestettävät kirkkokonsertit, joissa esiinnyn urkuri Marko Kuparin kanssa.
– Kuten aiemmin totesin, olen nyt neljä vuotta valmentanut seutukunnan nuoria moukarinheittäjiä. Nykyisellään hyvän toimintakykyni rajoissa olen valmis luotsaamaan kyseisiä urheilijoita mahdollisimman pitkälle.
– Mielekästä arkea ryydittää tietysti neljään sukupolveen kasvanut oma perhe ja mukanaolo sen elämässä. Lisäksi pidän säännöllisesti yhteyttä elämän varrella urheiluelämän, musiikin ja leipätyön myötä tulleisiin ystäviin.
Vapaa sana, haluatko vielä sanoa jotakin?
– Lähetän lämpimät onnittelut kaikille jatkosodan alkupäivinä syntyneille yleisurheilukavereille. Toivotan oman lajini tekijöille parasta mahdollista menestystä. Moukarinheitossamme eletään varsin hyvää vaihetta kaksi olympiakisoihin matkaavaa naisheittäjää kärkinä.
FAKTAA:
Taisto Polvi, syntyi 19.7.1941 Ylivieskassa yhdeksänlapsisen maanviljelijäperheen esikoisena
Harrasti juniorisarjoissa moukarinheittoa ollen 1956 P17 sarjan SM-vitonen ja 1958 saman sarjan SM-nelonen
Perusti perheen 1958 ja muutti Lopelle 1959
Suoritti asevelvollisuuden Turussa 1961-62, Porin Prikaatin varusmieskersantti
Suoritti ammattiopinnot Kotkassa 1964-66
Toimi Uudenmaan piirin piirileirivalmentajana vuodesta 1967
Ensimmäiset henkilökohtaiset valmennettavat olivat Riihimäen Kiskon Esko Koskinen ja Kari Ahonen, Koskinen oli 1968 A-poikien SM-kakkonen Heikki Kankaan jälkeen ja Ahonen samana vuonna B-poikien SM-kakkonen Harri Huhtalan jälkeen, molemmat Kiskon heittäjät olivat nuorten maaotteluedustajia seuraavina vuosina
Aloitti SUL:n moukarinheiton lajivalmentajana 1.1.1971
Valmentanut henkilökohtaisesti muun muassa Heikki Kangasta (71.74/1974SE, EM-7/-74, SM-73), Matti Järvensivua (71.00/1974, SM-74), veljeään Hannu Polvea (74.74/1981, SM-78), Juha Tiaista (81.52/1984SE, olympiavoittaja-84, kuusinkertainen SM), Esa Paasosta (66.22, M19SE, NEM-5/-77) ja Annika Nurmista (62.95, NMM-8/-06)
Konsultoi Gusti Laurellin pyynnöstä Ruotsin Yleisurheiluliittoa ja valmensi maan kärkiheittäjää Sune Blomqvistia 1974-76
Aloitti musiikin opiskelun nelikymppisenä opiskellen Jyväskylän konservatoriossa neljä vuotta 1980-luvun alussa
Oli 1986 Valtakunnallisessa Oskar Merikanto yksinlaulukilpailussa finaalikarsinnassa (20 parhaan joukossa), jäi pois urheiluvalmennuksesta samana vuonna
Jatkoi lauluopintojaan Sibelius-Akatemiassa kolme vuotta 1980-luvulla professori Matti Lehtisen yksityisoppilaana, ollut viime vuosina oopperalaulajaprofessori Jaakko Ryhäsen ohjauksessa (laulajalla pitää olla ”koutsi”, kuvaa Ryhänen laulamisen ja urheilun yhteneviä lainalaisuuksia)
Sijoittui 1987 Valtakunnallisen Oskar Merikanto yksinlaulukilpailun finaalissa kuuden parhaan joukkoon, mikä kilpailumenestys on hyvän opetuksen ohella ollut ratkaiseva askel myöhemmän laulajauran rakentamiseksi
Ollut mukana eri maakunnissa kulttuuri- ja oopperayhdistyksien tuottamissa, suurelta osin kantaesitetyissä, yhteensä 17 oopperassa, osa päärooleja
Näistä voidaan mainita Ilmajoen musiikkijuhlien Kolmekymmentä hopearahaa, Kosken isäntä; Virtain Karhu-oopperan Martti Kitusen päärooli; Saarijärven Runeberg-oopperan Saarijärven Paavo; Ylläksen Velho-trilogian Riekko-oopperan Pappi; Hämeenkyrön Sillanpään marssilauluoopperan F.E. Sillanpään päärooli; Jyväskylä, Toscan Sagristano ja Hartolan Naamiohuvit, Arkkipiispa
Viimeisin oopperaesitys on ollut Mänttä-Vilppulan kaupungin tuottama kansalaissodan alkuun sijoittuva Kitusuon Sofia ooppera, punapäällikkö Valte Rimpin rooli
Kokenut kunniatehtävänä esiintyä sotiemme veteraanien tilaisuuksissa, muun muassa Ilmavoimien Soittokunnan Suomi 100 vuotta-konserttikiertueen solistina
Toiminut vierailevana solistina lukuisten kuorojen konserteissa ja kirkkoteoksissa
Esiintynyt useassa Euroopan maassa sekä USA:ssa ja Kanadassa
Tasavallan Presidentti Tarja Halonen on 1.12.2006 myöntänyt laulutaiteilija Taisto Polvelle Director cantus- nimen ja arvon
Suorittanut Kotkan Puutalousopistossa puuteollisuusteknikon tutkinnon 1966
Työskennellyt puu- ja sahateollisuudessa 44 vuotta, joista 40 vuotta esimiestehtävissä; heti valmistumisensa jälkeen parketti- ja puutalotehtaalla työnjohtajana Riihimäellä, sahanhoitajana Ruovedellä ja Orivedellä 1970-74, josta kutsuttiin laivauspäälliköksi Yhtyneet Paperitehtaat Oy:n (usean fuusion kautta UPM Kymmene) sahateollisuuteen, tämä työsuhde kesti 30 vuotta eläkkeelle jäämiseen 2004 saakka