Vuosi 2020 oli kestävyysjuoksussa hiilikuitukenkien läpimurto, mutta myös sähköisillä valojäniksillä oli merkittävä vaikutus kuuteen ME-tulokseen.

Vaikka korona kuritti urheilua, menneenä kautena tehtiin melkoista kestävyysjuoksun historiaa. Uudet maailmanennätykset kirjattiin miesten 5 000 ja 10 000 metrillä, tunnin juoksussa ja puolimaratonilla, naisten puolella 5 000 metrillä ja tunnin juoksussa. Todennäköisesti myös naisten kympin ME olisi rikkoontunut, ellei Hollannin Sifan Hassanin ennätysyritystä olisi pilannut kova vesisade.

Kaikissa ME-juoksuissa urheilijat pomputtelivat uusilla hiilikuitukengillä, joiden antama selkeä tuloshyöty on kiistaton. Tästä teknoloikasta eivät monet lajin seuraajat eivätkä tuskin edes urheilijat itse ole mielissään.

Mutta myös toinen tekninen tekijä hivuttautui lajin sisään – vieläpä aika tavalla yllättäen. Kansainvälinen yleisurheiluliitto World Athletics nimittäin hyväksyi valojänisten käytön kestävyysjuoksussa, vaikka teknisten apuvälineiden käyttö on perinteisten sääntöjen mukaan edelleen kiellettyä. Ilmeisesti säännön lievennystä on onnistuneesti perusteltu yleisö- ja TV-ystävällisyydellä.

No, mikäpä siinä. Onhan katsojille tietysti helppoa seurata juoksijan pinnistelyä ME-valoa vastaan. Menneenä kesänä urheilija selviytyi tässä show´ssa voittajaksi viisi kertaa. Puolimaratonin ME juostiin Valencian kaduilla ilmeisesti perinteisesti ilman elektroniikan suomaa apua. Muistetaan myös, että Suomessakin juostiin talvella joitakin hallikisoja valojänistä seuraten.

Tasainen vauhti säästää energiaa

Mitä hyötyä valojäniksestä on? Eikö muiden juoksijoiden antama vetoapu ole riittävä?

Valojäniksen etuna on tasainen vauhdinpito, johon taitavakaan ihmisjänis ei useinkaan pysty. Fysiikan lakien mukaan jokainen vauhdin hiljennys tai kiihdytys kuluttaa turhaan energiaa, ja näin tapahtuu niin moottoreissa kuin ihmiskehossa.

Ihmisjäniksen etuna on tietysti peesiapu eli ilmanvastuksen pienentäminen. Heikkoutena puolestaan se, että ME-vauhdissa parhaimmankin juoksijan apu loppuu yleensä jo ennen puolta matkaa. Mikään ei tietenkään estä sitä, että alkumatkasta tähtijuoksija peesailee valojänistä seuraavaa tuulenhalkojaa ja sinnittelee loppumatkan sitten omin voimin sähkövalon perässä.

Joshua Cheptegei nosti ME:n uudelle tasolle

Ruotsalainen yleisurheiluekspertti A. Lennart Julin pohti valojäniksen hyötyjä amerikkalaisen Track & Field News -lehden artikkelissaan. Ovatko uudet ennätykset hiilikuitukenkien vai valojänisten ansiota – tai pelkästään urheilijoiden entistä parempaa kuntoa – sitä on lopulta mahdoton sanoa, mutta Julinin keräämän aineiston mukaan valojänis on taannut juoksijoille entistä tasaisemman vauhdinjaon. Yksinkertainen vertaus junan tasaiseen kulkuun raiteillaan ei ole ollenkaan yliampuva.

Vertailu uuden 10 000 metrin ennätysmiehen Ugandan Joshua Cheptegein (26.11,00) ja entisen ME:n haltijan Etiopian Kenenisa Bekelen (26.17,53 vuonna 2005) ennätysjuoksujen väliajoista kertoo paljon. Jos jätämme ensimmäisen ”lämmittelykierroksen” ja loppukirin ajat huomioimatta, Cheptegei pystyi valojäniksen avulla selvästi tasaisempaan vauhtiin kuin Bekele, joka sai apua vain alkumatkasta ihmisjäniksiltä.

Cheptegein kilometrien välillä oli vaihtelua vain 0,8 sekuntia, Bekelellä 4,8 s.

400 metrin kierrosajat: Cheptegei 62,6–63,3 (ero vain 0,7 s), Bekele 60,7–65,7 s (5 s).

200-metriset: Cheptegei 31,1–31,8 s, Bekele 29,6–33,9 s – ero 0,7 vastaan 4,3 s!

Näin kympin ME:t on juostu

Kympin ME-juoksujen numerot 1960-luvulta lähtien osoittavat, millä vauhdinjaoilla tulokset ovat melkeinpä säännönmukaisesti syntyneet. Poikkeuksia ovat tuore valojänis-ME sekä Lasse Virénin ME Münchenin olympiakisoissa, jossa taisteltiin mitaleista eikä tietoisesti jahdattu hyvää tulosta. Ja ehtipä Lasse kaatuakin välillä!

Miesten 10 000 metrin ME-juoksut:

Taulukko herättää kaksi kysymystä: Kuinka kovaa Lasse olisikaan juossut varta vasten räätälöidyssä ME-kokeessa, ja onko Joshua Cheptegei sittenkään yhtään parempi juoksija kuin Kenenisa Bekele tai Haile Gebrselassie aikoinaan?

Oliko Vierumäellä ensimmäinen valojänis?

Valojänis on tullut jäädäkseen kestävyysjuoksuun. Harjoituskäytössä se on ollut tunnettu Suomessa jo 1980-luvulta lähtien, kun Vierumäen urheiluopiston sisähalliin sellainen rakennettiin valmentaja Timo Vuorimaan ideoimana. Nyt vastaava laite löytyy jo useista sisähalleista.

Valojänistä (englanniksi wavelight) käytetään varsinkin aerobista kuntoa mittaavassa testauksessa, jossa halutaan vakioida olosuhteet tasaisen vauhdin avulla. Yhtenä valojäniksen kehittämisen innostajana saattoi olla italialaisten Conconi-testi aerobisen suorituskyvyn seurantaan. Siinä vauhtia nostetaan systemaattisesti ja lineaarisesti 200 metrin välein hitaasta alkuvauhdista juoksijan uupumukseen asti. Italiassa testiin yritettiin saada tarkkuutta juoksijan vierellä pyöräilevän valmentajan ohjeistuksella, mutta Vierumäellä oltiin tässä asiassa pitemmällä!

Yleisurheiluväen on syytä varautua siihen, että valojänis tulee yleisempäänkin käyttöön kestävyysjuoksussa. Allekirjoittanut julistautuu kuitenkin tämän uudistuksen vastustajaksi. Joitakin rajoitteita valo-ohjaukselle sentään on: Estejuoksussa valojen rakentaminen aiheuttanee liian suuren työn, ja 800 metrillä ja miksei myös 1 500:lla tasainen vauhdijako ei ole optimaalisin tapa hyville tuloksille.

Teksti: Ari Paunonen, Kuva: All Over Press

ari.paunonen@juoksija-lehti.fi