Aatteen palo on valmennustyön tärkein voimavara, sanoo tänään perjantaina 80 vuotta täyttävä Into Turvanen, jonka oma intohimo urheiluun on varsin kulutusta kestävää sorttia.
Suomen Urheiluliiton valmennusjohtajan pestiltä eläköitynyt Turvanen ehti työskennellä viidellä eri vuosikymmenellä yleisurheiluvalmennuksen parissa, eikä lajin seuraaminen ole hiipunut eläkevuosinakaan.
– Ei se yleisurheiluvalmennus niin vaikeaa ole. Sen oppii, jos on sitä aatteen paloa. Tärkeintä on pitkäjänteisyys ja se, että urheilijalla ja valmentajalla on koko ajan positiivinen vire päällä. Eletään yhdessä sitä urheilua, eikä tehdä urheilemista haittaavia asioita, Turvanen kiteyttää.
Turvasen omaa urheiluinnostusta kuvaa hyvin tarina, kun hän kerran SUL:n toimistolle tullessaan kertoi käyneensä ”lääkärintarkastuksessa”. Kysymykseen miten se meni, Turvanen veisteli, että 100 kiloa nousi sekä rinnallevedossa että penkkipunnerruksessa.
– Kahdeksankymppistarkastus on vielä tekemättä, mutta 85 kiloa meni hiljan penkkipunnerruksessa ja 65 kiloa tuli rinnallevedossa, Turvanen myhäilee.
Pisimmät ja näkyvimmät työrupeamansa SUL:ssa Turvanen teki heittojen lajipäällikkönä sekä kaikkien yleisurheilulajien päävalmentajana ja valmennusjohtajana.
– Omaan mieleen ovat parhaiten jääneet heittäjien asiat 1980- ja 1990-luvulta ja 2000-luvun alusta. Jos noita aikoja peilaa nykyisiin, suurin ero näyttäisi olevan nuorison voimatasoissa, Turvanen arvioi.
– Se esimerkiksi oli rautainen suoritus, kun Mika Halvari nosti Kuortaneen leirille 18-vuotiaana 300 kiloa takakyykystä, ja Arsi Harju 150 kilon penkkipunnerruksessa 15-vuotiaana, Turvanen muistelee.
– Kova suoritus oli sekin, kun kiekonheiton SE-nainen Ulla Lundholm otti syväkyykystä 170 kiloa, tai kun Paavolaisen (nykyisin Känsäkangas) Anne työnsi 125 kiloa. Itse otin kuulantyöntäjä Asta Hovin kanssa penkkipunnerruskisoja. Oltiin molemmat siinä 130 kilon tuntumassa.
Yli 11 metrin kolme tasaloikkaa toi ”auton”
Turvasen työvuosina voimaharjoittelua korostettiin ja siihen kannustettiin monella tapaa, aivan kuten voiman jalostamiseen nopeaksi voimantuotoksi.
– Muistan, kun kuulantyönnön valmentaja Seppo Simola sai Karhun varastolta punttikenkiä, joita annettiin palkintona naisheittäjille 100 kilon rinnallevedosta ja miehille 180 kilon rinnallevedosta tai 135 kilon tempauksesta, Turvanen muistelee.
– Minä lupasin auton, joka tosin oli Renault -konjakkipullo, jos pystyi kolmella tasaloikalla yli 11 metrin. Kenkiä meni ja jokunen ”autokin”. Pisin tasahyppy, jonka minä olen mitannut oli, kun kiekonheittäjä Markku Tuokko ponnisti pituutta paikaltaan Formiassa 363.
Suomen arvokisajoukkueissa nähdystä ja koetusta Turvasen mielessä ovat päällimmäisenä Tiina Lillakin voittoheitto Helsingin MM-kisoissa, Seppo Rädyn voitto Rooman MM-kisoissa, Heli Rantasen voitto Atlantan olympialaisissa ja Arsi Harjun voitto Sydneyn olympialaisissa.
Vaikka Harjun voitto tuli suurelle yleisölle yllätyksenä, Turvanen tiesi odottaa menestystä.
– Kävin Sydneyssä harjoituskentällä Timo Aaltosen ja Arsin kanssa. Noin 20 metriä kuularingistä oli puolen metrin korkuinen lankkuaita, johon kuula pysähtyi. Viimeisessä treenissä, jonka Arsi työnsi, kuula meni aidan yli, Turvanen muistelee Harjun työntövireen kehitystä.
– Rantasen voittokin oli jännä. Heli johti ensimmäisen kierroksesta loppuun, mutta valmentaja Leo Pusa meni neljännellä kierroksella käymään ”vessassa” ja tuli pois vasta kisan lopussa pois. Häntä jännitti niin paljon, kuten meitä muitakin.
Viljo Heinon keskeytys vei juoksemaan
Turvasen oma urheiluinnostus on Pöytyällä vietetyn lapsuuden ajan perintöä.
– Muistan, kun Viljo Heino keskeytti Lontoon 1948 olympiakisojen 10 000 metrillä. Se otti pikkupoikaa niin paljon päähän, että juoksin kympin omalla 1670 metrin lenkilläni ja katsoin äidin herätyskellosta, että se meni pikkaisen alle 57 minuutin, Turvanen muistaa.
Urheilusuoritukseen pöytyäläisnuoren kirvoitti myös hiihtäjä Veikko Hakulisen 50 kilometrin voitto Oslon talviolympialaisissa 1952 legendaarisella ajalla 3.33.33.
– Meillä oli Elisavaaran yhteiskoulun ensimmäisellä luokalla luokanvalvojana Saimi Hukkanen, joka oli kotoisin Kurkijoelta kuten Hakulinen. Kun Hakulinen voitti Oslossa, hiihdin sen jälkeen omaa latua kiertäen noin 50 kilometriä, Turvanen muistelee.
Oman aktiiviuransa parhaan saavutuksen, moniotteluiden SM-kisojen kymmenottelun neljännen sijan, Turvanen otteli 1966 ollessaan jo liikunnanopettajana Pyhäjärvellä. Aktiiviura oli alkanut siellä uudelleen oltuaan tovin tauolla armeijan ja Pajulahdessa suoritetun liikunnanohjaajatutkinnon ajan.
– Liikunnanohjaajakoulutukseen hain siskon kehotuksesta. Sain siellä seiväshypyn EM-mitalisti ja valmentaja Valto Oleniuksesta eräänlaisen isähahmon. Häneltä ja palloilu- ja telinevoimisteluvalmentajana vaikuttaneelta Kallu Tuomiselta, joka ei muuten ole sama mies kuin Olympiakomitean ex-valmennuspäällikkö, sain vahvan kipinän valmennukseen, Turvanen kertoo.
Paperitehtaalta viiroja heittopressuksi
Ennen SUL:n valmennustehtäviin tuloa Turvanen työskenteli Saarijärven Pullistuksessa valmentamassa ja järjestelemässä Juhannuskisoja.
– Siihen aikaan siellä oli kansalais -ja yhteiskoulu. Sain sovittua kansalaiskoulun opettajan kanssa, että koulun juhlasali on kahdesti viikossa käytössä kello 14:n jälkeen, jolloin siellä oli mahdollisuus treenata ennen koulukyydin lähtöä. Monet kävivät myös Pullistuksen talolla, jossa oli pelkistetty punttisali. Sillä saatiin hyviä nuoria mukaan urheilemaan, Turvanen muistelee.
Urheiluliitossa Turvanen oli heittojen lajipäällikkönä rakentamassa järjestelmää, joka poiki arvokisamenestystä. Työmaata riitti muiden muassa harjoitusolosuhteiden luomisessa.
– Kun moni heittäjä tuli maaseudulta, siellä oli mahdollista tehdä oma talviharjoituspaikka navetan vintille tai latoon. Paperitehtailta sai silloin ilmaiseksi viiroja eli paperikoneessa käytettyjä teollisia tekstiilejä, joita minä välitin monen heittopaikan pressuiksi. Esimerkiksi Juha Tiainen rakensi latoon kuutostien varteen lämmitykset ja kävi siellä heittämässä, Turvanen muistelee.
– Äänekoskella taas oli nyrkkipaja, joka teki keihäänheittäjille 200, 400, 600, 800 gramman sekä 1,5 ja 2 kilon rautapalloja (möykkyjä) heittoharjoittelua varten. Yrjölän Matılla oli paikka, jossa hän teetti kuulia.
Itse Turvanen valmensi mm. kestävyysjuoksija Sirkku Kumpulaista, keihäänheittäjiä Kari Ihalaista, Antero Purasta sekä Tapio Korjusta ennen kuin tuleva olympiavoittaja siirtyi Leo Pusan valmennukseen. Tovin Turvanen valmensi myös keihäänheittäjiä Tuula Laaksaloa, Tiina Lillakia ja Päivi Alfranttia sekä mörssäri Arsi Harjua.
Turvanen: ”Aivotkin alkoivat heti toimia”
Nykyistä yleisurheilua Turvanen seuraa kaksijakoisin tunnelmin.
– Harrastajamäärät ovat pudonneet, mihin tietysti vaikuttaa ikäluokkien pieneminen. Heittolajeissa menestys on todella harvojen miesten ja naisten varassa, mutta pikajuoksupuolella suomalaisilla menee selkeästi hyvin, Turvanen sanoo.
– Myös seuravalmennus näyttäisi olevan maaseudulla vähäistä. Siihen pitäisi koettaa löytää kipinää, ja jos minä saisin päättää, lapsille pitäisi koulussa olla painia, telinevoimistelua, keppijumppaa ja sitten niitä urheilulajeja, joista he itse ovat kiinnostuneita.
Eläkepäivillään Turvanen veti useamman vuoden harjoitusleirejä mastersyleisurheilijoille. Nyt hän keskittyy oman liikuntakyvyn ylläpitoon, joka sydän- ja aivoinfarktista ja kolmesti syövästä toipuneella ex-valmentajalla on edelleen hyvä.
– Kävelylenkkejä teen 3-5 viikossa ja pari kertaa viikossa käyn Eläintarhan kentän tunnelissa nostamassa puntteja, Turvanen sanoo.
Vaikka harjoitus- ja kilpakentiltä on kertynyt rutkasti muistoja, yhden uransa mieleenpainuvimmista hetkistä Turvanen koki Helsingin Meilahden sairaalassa toipuessaan aivoinfarktista, joka tuli paluulennolla Atlantan olympialaisista Helsinkiin.
– Muistan, kun heräilin aamupalalle ja Heli Rantanen ja Seppo Räty tulivat sinne katsomaan minua. Se on yksi hienoimpia muistoja, mitä minulla näistä urheiluun liittyvistä asioista on. Aivotkin alkoivat heti toimia, ja ”palikkatesti” meni läpi, Turvanen veistelee.