Heikko menestys Riossa poiki paljon kritiikkiä erityisesti Olympiakomitean Huippu-urheiluyksikköä (HUY) ja sen johtajaa Mika Kojonkoskea kohtaan. Keskustelu mediassa on ollut suhteellisen pinnallista ja siinä on tartuttu paitsi huonoon menestykseen, mutta myös virallisen mitalitavoitteen puuttumiseen ja siihen että tavoitteena on ollut ”ainoastaan hyvä fiilis”. Kova kritiikki satuttaa ja sen inhimillisenä seurauksena on puolustautuminen.
Näkisin, että nyt jos koskaan tarvitaan avointa keskustelua ja rakentavaa/rohkeaa kritiikkiä suomalaisen huippu-urheilun kehittämiseksi. Kritiikissä pitää voida tarkastella tapahtunutta analyyttisesti, niin että ”jokainen kivi käännetään”. Kaikkien urheilutoimijoiden pitää pohtia omaa vastuutaan, velvollisuuksiaan ja toisaalta myös oikeuksiaan. Myös urheilijoiden on syytä miettiä, mitä ”urheilija keskiössä” voisi koko laajuudessaan tarkoittaa. Mitkä ovat omat oikeudet ja toisaalta vastuut?
Kansallisessa Liikuntafoorumissa opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) liikuntayksikön ylijohtaja Esko Ranto provosoi keskustelua omassa puheenvuorossaan huippu-urheilun nykytilasta. Hän nosti esille muun muassa suunnitelmallisuuden, tavoiteasettelun ja talouden. Se oli mielestäni hyvä avaus syvällisemmälle analyysille.
Ne tavoitteet
Huippu-urheiluyksikkö pitää kiinni kannastaan ja on edelleen mitalitavoitteen asettamista vastaan. Hyvä henki on toki ehdottoman tärkeää ja sitä kannattaa tavoitella, mutta se ei voi pelkästään riittää huippu-urheiluorganisaation tavoitteeksi.
Rion lopputunnelmissa Mika Kojonkoski totesi, ”jos kuvittelisimme, että olympiakomitean tavoitteet auttaisivat urheilijaa, mikään ei olisi helpompaa kuin hakata nyrkkiä pöytään ja sanoa, että näin paljon mitaleita me voitamme. Sukupolvet ovat muuttuneet. Nyt puhutaan purskahtelevasta sukupolvesta, joka tekee innostuessaan mitä vain, mutta jota ei käskemällä ohjata”. (HS:n verkkolehti 21.8.2016) Mielenkiintoinen kommentti, joka ansaitsisi hieman syvällisempää pohdiskelua.
Olisiko HUY:n kuitenkin mahdollista kertoa ns. virallinen mitalitavoite ja osoittaa johdon taholta rohkeaa vastuunkantoa ja suuntaa? Toki mitalien saavuttamiseen vaikuttaa pääosin muut tekijät kuin HUY:n toimijoiden tekemiset. Loppupelissä tietysti urheilijat kantavat vastuun omista suorituksistaan. Jonkun on silti seistävä rohkeasti joukkojen edessä ja kannettava vastuuta. Kun ei ole mitattavaa tavoitetta, niin ei voida myöskään arvioida, että saavutettiinko tulos. Ruotsin koulumaailmassa on viime aikoina noussut esiin termi glädjebetyg, joka tarkoittanee siinä kontekstissa ”hyvän mielen todistusta” (Elina Kervinen, HS, 15.10.2016). Eli, annetaan parempia arvosanoja kuin on ansaittu, että kenellekään ei tulisi paha mieli. Siihen ei kivenkovassa kansainvälisessä huippu-urheilussa ole varaa.
Urheiluun kuuluu myös pettymykset. Niiden kokeminen ei ole maailmanloppu, vaan luottamuksellisessa ilmapiirissä ne voivat kääntyä voimavaraksi. (Sosiaalisen)median kommentit ovat oma lukunsa, joihin ei pidä huomiotaan kiinnittää.
Valmentajalehdessä 4/2016 Leena Paavolainen (kisayksikön johtaja) ja Kojonkoski avaavat Rion tulosten taustoja /merkityksiä. Periaatteessa hyvää pohdiskelua, mutta ei kuitenkaan erityisen konkreettista. Pohdiskelussa kiinnittyy huomio voimakkaaseen toteamukseen, ” tavoitteiden toteutumiseksi HUY teki omassa roolissaan kaikkensa”. Avoimeksi jää, missä onnistuttiin ja mikä meni pieleen? Kumpikin kysymys vaatisi huomattavasti syvempää analyysiä.
Kohti Tokio 2020 olympiadia Kojonkoski ja Paavolainen toivat esiin seitsemän kohdan ohjelman. Menestystä haetaan yksittäisten urheilijoiden ympärille rakennetuista huippuprojekteista, jotka kukin maksavat noin 100.000 euroa/vuosi. Tokion menestykseen halutaan 40 projektia, joiden yhteishinta olisi noin 16 miljoonaa euroa. Mitä ”projektit” käytännössä tarkoittavat? Miten Rion tuloksen analyysi on johtanut ko. tavoitteen asetteluun? Tuolla satsauksella pitäisi tulla noin 10-13 mitalia. Yleensä todellisista mitalipotentiaaleista onnistuu joka kolmas tai neljäs.
Muita artikkelissä mainittuja merkittäviä tavoitteita olivat muun muassa lajien priorisointi- ja tukijärjestelmän uudelleen arviointi, huippu-urheiluvastuiden selkeytys erityisesti opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) ja HUY:n välillä, toimintatapojen muutostyön jatkaminen ja huippu-urheilun kehittymisen systemaattisemman seurannan kehittäminen. Näistä toivottavasti kuulemme konkreettisemmin uuden olympiadin alkaessa tänä syksynä.
Pitäisikö listalla olla myös nykyistä parempi ja avoimempi viestintä kolmen ohjelmakokonaisuuden suunnitelmista ja etenemisestä? Tai siitä, kuka vastaa nuorista haastajista, joiden pitäisi kantaa vastuuta Tokion jälkeisissä kisoissa? Joukkuepalloiluja ei uudessa ohjelmajulistuksessa mainittu lainkaan. Miten niiden osalta on tarkoitus edetä? Joukkuelajipainotus on ollut uuden HUY:n toiminnan keskeinen elementti tähän saakka.
Resursseista
Talousresurssien puute on noussut jatkuvasti esille huippu-urheilun kehittämisestä puhuttaessa. Taloustilanne on kieltämättä haastava verrattuna moniin kilpailijamaihin. Tosiseikat kannattaisi kuitenkin tunnustaa. OK:n rahoituksesta käsittääkseni noin 85% tulee OKM:ltä. Kannattaisi siis ylläpitää ja kehittää luottamuksellisia suhteita ministeriöön. Talousongelmien ydin ei siis varmaankaan ole julkinen raha, vaan sponsorihankinnan totaalinen epäonnistuminen. Tässä suhteessa tulisi myös tehdä rehellinen analyysi ja uudistaa varainhankinnan strategiat.
Johtajuudesta
Huippu-urheilun muutostyön yhteydessä Lauri Tarasti teki Olympiakomitean hallituksen valtuuttamana ohjesäännön HYU:lle. Muutamia poimintoja ohjesäännöstä: ”Huippu-urheiluyksikkö johtaa ja koordinoi suomalaista huippu-urheilua mukaan lukien vammaishuippu-urheilu sekä vastaa yhdessä lajiliittojen kanssa pitkän aikavälin huippu-urheilumenestyksestä. Yksikkö toimii päätöksenteoltaan itsenäisenä ja on keskeinen osa uudistuvaa Olympiakomiteaa…. HUY käyttää ratkaisuvaltaa itsenäisesti. Se ei ole yksikölle kuuluvissa asioissa Olympiakomitean hallituksen tai pääsihteerin alainen henkilöstö- ja taloushallinnollisia asioita lukuun ottamatta..” Eli huippu-urheiluyksiköllä on suuremmat valtaoikeudet suomalaisen huippu-urheilun kehittämiseen ja johtamiseen kuin kenelläkään koskaan aiemmin.
Siihen nähden huippu-urheiluyksikön johtajan Rio-analyysi IV:ssä Kansallisessa liikuntafoorumissa ei antanut kuulijalle kovin paljoa. Suomalaisen huippu-urheilun nostaminen Pohjoismaiden kärkeen on toki pitkäjänteinen ja haastava prosessi, kuten hän puheenvuorossaan toteaa. Siinä tarvitaan uskoa itseensä ja kykyä saada muut uskomaan samaan päämäärään. Kojonkoski totesi Rion päätöspäivänä, että ”jonkun pitää johtaa. Se tarkoittaa johtamista niin, että kaikki tietävät: mistä minä vastaan, jotta urheilijoiden päivittäisen valmentautumisen arki paranee”(HS:n verkkolehti 21.8.2016). Kysymys olympiadin jälkeen kuuluu: onko niin toimittu? Ovatko johtamisen toimenpiteet olleet riittävän määrätietoisia, ymmärrettäviä ja selkeitä?
”Johtajuus” –teoksessaan (2015) Kone Oy:n toimitusjohtaja (2005-2014) Matti Alahuhta toteaa, että ”hyvä johtaja näkee vaikeat tilanteet mahdollisuuksina. Mikäli vaikeita asioita aiotaan todella viedä eteenpäin, pitää olla valmius viedä itsensä ja toisten haastaminen äärirajoille asti. Siihen tarvitaan vahvaa luottamusta, erityisesti omassa henkilöstössä.” Ala-Huhta totesi myös esim. talouden taantumasta, että ”lähestymistapamme perustui kolmeen pääkohtaan: markkinoiden hienojakoisempaan tuntemiseen, kehitysohjelmien kiihdyttämiseen ja henkilöstön johtamiskykyjen kehittämiseen”. Lisäksi hän totesi tihentäneensä viestejään henkilökunnalle. Punnitsemisen arvoisia viestejä johtamisesta, myös HUY:lle.
Rion tulosten analyysi olisi erityisen mielenkiintoista kuulla myös huippuvaiheen johtajan, Mika Lehtimäen kertomana.
Nuorten olympiavalmentajista (NOV)
Asia joka huolettaa itseäni rajusti on kesälajien NOV:ien sopimustilanne. Tukisopimukset ovat katkolla 31.12.2016. Käytännössä 15.000 euron tuki on monen NOV:n palkkauksen kannalta niin merkittävä, että ilman sitä kokopäiväinen työ valmentajana loppuu. Aikaa päätöksille on vajaa kaksi kuukautta.
Keskeinen NOV –prosessin tavoite oli luoda pitkäjänteisen työn edellytykset hyville valmentajille lahjakkaiden nuorten parissa. Palkkauksen tarkoituksena oli myös lisätä valmentajan työn arvostusta. Vaikka HUY:llä ei ole virallista työnantajavastuuta NOV:sta, on sillä suuri moraalinen vastuu näyttää esimerkkiä valmentajien asiallisesta kohtelusta.
Siis,
jotta suomalainen huippu-urheilu todella etenisi kohti pohjoismaista kärkeä, olisi tärkeää saada selkokielinen ja riittävän syvällinen analyysi HUY:n ensimmäisen olympiadin toiminnasta. Olisi myös hyvä saada näkyville (vaikka Valmentaja -lehteen) riittävän konkreettinen ja selkeä suunnitelma, jonka etenemistä voisi raportoida puolivuosittain. Uskon, että näin toimien luottamus HUY:ä kohtaan kasvaisi nykyisestä. Uskottavalle johtajuudelle on nyt iso tarve. Ympäripyöreät tarinat voisivat jäädä ainakin toistaiseksi telakalle ja sen tilalle kaivataan hyvää viestintää konkreettisista toimenpiteistä.
Olen nykyisessä työssäni huomannut, että hyvä johtaminen on vaikeaa puuhaa. Ei auta kuin nöyrästi yrittää joka päivä. Lainaan vielä kerran Matti Alahuhtaa: ”Johtajan tulee välittää yrityksen jokaisesta ihmisestä. Jos henkilöstö ei voi hyvin, eivät asiakkaatkaan voi hyvin”.
Nyt kaivataan ehdottomasti lisää keskustelua suomalaisen huippu-urheilun eteenpäin viemisestä.
Asko Härkönen
Kisakallion urheiluopiston rehtori Asko Härkönen on yksi yleisurheilu.fi -sivuston kolumnisteista. Härkönen oli aktiiviaikoinaan kymmenottelija, ja toimi sittemmin moniotteluiden parissa valmentajana. Härkösellä on monipuolinen liikunta-alan koulutus ja hän on työskennellyt erilaisissa urheilu- ja liikunta-alan tehtävissä muiden muassa urheiluopistoissa ja Olympiakomiteassa.